Muutos, materia ja tilavuus

Ensimmäinen neljännes artesaaniopintoja on tehty. Syksyyn on mahtunut paljon. Käsityön tekeminen on hidasta, mutta oppiminen ja muutosprosessi etenee nopeasti. Opintojen aloittaminen ei ole tarkoittanut pelkästään uuden ammatillisen identiteetin rakentamisen aloittamista ja uuden tietotaidon haltuunottoa, vaan myös laajempia muutoksia arkipäivässä. Lapsi on aloittanut hoidon, koulussa kuluva aika on poissa ajasta kotona ja rahaa on vähemmän. Toisaalta olen tutustunut useisiin uusiin ihmisiin, ottanut haltuun uusia tiloja sekä päivittäisiä kulkureittejä ja aikatauluja. Itsetunnolle on hirvittävän tärkeää tehdä asioita, jotka herättävät muissa ihailua, mielenkiintoa ja iloa. 

Koululla on hyvät työtilat. Vähän ahtaat, mutta uudet ja kattavat. Koululla ei kuitenkaan voi olla joka päivä aamusta iltaan ja tekemisen tarve on jatkuva kotonakin. Työpöytä on alkanut tarkoittaa huomattavasti muutakin kuin puolen neliön kokoista nurkkaa, jossa on tietokone. Työpöydän pitäisi olla mieluiten tyhjä. Eihän se kuitenkaan ole, koska tavaraa on kaikkialla ja sitä on tullut koko syksyn lisää. Ei kansioissa ja papereissa mitään - nehän voi olla vaikka repussa. Makuuhuoneessamme pyörii kilo villaa, kankaita, saksia, lötköpötkön kappaleita, maaleja, muoveja, keskeneräisiä askarteluprojekteja, ompelemattomia vaatteita (no niitä oli ennenkin), muovitörppöjä, kirjoja ja lehtiä. On valmiita töitä, joilla ei ole juuri nyt varsinaista käyttöä tai sijoituspaikkaa. On keskeneräisiä töitä, joita ei huvita juuri nyt työstää loppuun. 

Olen erinomaisen hyvä järjestämään, mutta kun materiaa on tarpeeksi paljon suhteessa tilavuuteen, niin taito ei välttämättä riitä. Tällä hetkellä ei olisi mielekästä hankkia suurempaa kotia tai taloudellista mahdollisuutta ulkopuoliseen työtilaan. Ja kangaspuutkin pitäisi saada. 

Koska jostain pitää aloittaa ja johonkin täytyy ryhtyä, aloitamme huomenna vuoden 2017 kestävän tavara päivässä -projektin, jonka aikana taloudestamme poistuu vähintään yksi esine joka päivä. Projektia voi seurata ja kommentoida osoitteessa yksitavarapaivassa.blogspot.fi.

Kudekori(t)

Kirjoitin eilen kutomistani matoista. Räsykuteen menekkiä mattoneliötä kohden on mahdotonta arvioida tarkasti, koska suunnilleen jokainen kude on erilaista. Minä olin laskenut kuteideni riittävän suunniteltuihin mattoihin juuri ja juuri. Toisin kävi: ostotrikoota jäi yli keräkaupalla. 

Olen pitkin vuotta katsellut ohimennen erilaisia matonkuteesta virkattuja tekeleitä sillä silmällä. Mutta koska virkkaustaitoni on mitä on, on asia aina jäänyt sikseen. En ole viitsinyt ostaa materiaalia pyörimään kaappiin siltä varalta, että tosiaan onnistuisinkin vääntämään siitä jotakin käyttökelpoista. Enkä oikein ole mitään sellaista herttaista ja virkattua, mutta jättikoossa, tarvinnutkaan. Enkä oikeastaan tarvitsisi vieläkään, mutta onhan himmelikin mukava, vaikkei sillä mitään tehdä. 

Sitten se tapahtui: inspiraatio, oikea hetki ja valmiiksi käsillä olevat tarvikkeet kohtasivat. Opiskeutoverini toi kudontakurssin viimeisenä päivänä yhteiseen katselmukseen ylijäämäkuteesta virkatun korin. Siistin, yksinkertaisen ja mattoon sointuvan käyttöesineen. Sen jälkeen minulla ei ollut enää yhtään syytä olla kokeilematta asiaa. 

Koska ei ole mielekästä alkaa heti tehdä samalla tavalla kuin joku muu, kokeilin muodostaa neliskanttisen korin käyttämällä pohjana isoäidinneliötä. 

Kantikasta korista ei tullut, mutta muuten ihan kelpo. Sitten tein pienen pyöreän. Ja soikioisen. Tulin myös ostaneeksi Tinttanalle sopivaa vihreää kudetta, kun nyt kerran tiesin, että saan siitä aikaiseksi kelvollisia esineitä. Ja tässä vaiheessa Äitini olisi käyttänyt ilmausta tehtailla. 

Pitämättömiä mattoja

- Pidetäänkö teillä mattoja? 

- Meillä ne pysyy pitämättäkin. 

Tämän vitsin opin melko pienenä Siskoltani. Sitten meille tehtiin lattiaremontti eivätkä matot enää tahtoneet pysyä ilman piteleviä jarrualustoja. Moderneissa bukleematoissa esimerkiksi saattoi toki olla valmiiksi kumimainen pohja, mutta tavallinen, vanhanaikainen räsymatto vaati alleen tarraavaa valkoista verkkoa. Sitä ostettiin isoina paloina ja räsymattojen käyttö saattoi jatkua. 

Ensimmäiseen kokonaan itse kutomaani mattoon valitsin materiaaliksi pelkkää itse tuottamaani räsykudetta. Ihan vain koska niin voi tehdä. Läpi matkan kulkeneilla kolmella sukkulalla pyörivät lapsuudenkodista aikanaan mukaan lähteneet lakanat, ensimmäisinä opiskeluvuosina alennusmyynnistä ostetut pyyhkeet ja puolisoni vanhat collegehousut. Silmille hyppäävät kirkkaanvihreät raidat saimme tupaantuliaislahjana muuttaessamme puolisoni kanssa yhteen. Muutama rivi syntyi rantamekosta, jonka muistaakseni Siskoni toi Intiasta - niin aikoihin, kun Veljenpoikani syntyi. Nyt Veljenpoikani ajelee moottoripyörällä ja opiskelee tavoitteellisesti. 

Nämä mielikuvat tulevat keittiömme lattialle siihen kohtaan, johon roiskuu aina tiskeistä vettä. Jos siihen laittaisi halvan bukleematon, kastuisi sen pohja ja tarttuisi kiinni lattiaan. 

 

Toisen maton kudoin Äitini eteiseen. Siihen käytin kolmea eri ruskeaa ostotrikoota sekä vihreää kovaa räsykudetta. Lähtökohtana oli Äitini toivoma metsän pohja ja kaikenlaista siellä sitten vipeltääkin.

Himmeli

Joulun lähestyminen lisää inspiraatiota. Jo laittaessaan tontunpartalankasilppua talteen tietää, ettei sitä kyseistä parrakasta tonttua koskaan tule olemaan. Mutta vaikea on heittää poiskaan, kun joulukin on tulossa. Tuo kavala juhlapyhien sesonki keskellä pimeintä talvea houkuttelee kuvittelemaan itsestään mahdottomia. Jospa tekisinkin joululahjat itse. Jospa painaisin keittiöön sen paremman mallisen verhon jouluversiona. Jospa paskartelisin yhtenäiset kuusen koristeet. Vaikka kahdella eri teemalla, niin voisi sitten aatonaattona valita. Jospa tekisin kaikki keskeneräiset työt valmiiksi ennen joulua. Jospa tekisin nyt sen himmelin!

Puolisoni on järki-ihminen. Hän suhtautui lainaamaani himmelikirjaan niin totaalisen innottomasti, että palautin sen. Meillä on kerrostalokolmio täynnä pölyä. Kaikki ilmatila on tarpeen, jotta voimme hengittää. Himmeli. Ei hyvänen aika.

Eilen istuin koululla solmimassa uutta mattoani (kirjaimellisesti sormet verillä, mutta se on toinen tarina), kun pöydän ympärille kokoontui ryhmä opiskelutovereitani, jotka suunnittelivat askartelupajaa pidettäväksi Toivolan joulupihalla. He aikovat ohjata muiden muassa himmelin tekoa vanhoista kirjoista. Kysymällä muutaman oikean kysymyksen ja vilkuilemalla solmujeni takaa touhua sain ispiraatiolleni toteutusvoimaa. Vanhoja kirjoja on saatavilla helpommin kuin olkia. Vanhoja kirjoja on meilläkin. Kirjojen lisäksi tarvitaan vain liimaa, sakset, lankaa ja neula.

Kellastuneen ja kansistaan irtautuneen saksankielisen virsikirjan sivut olivat täydellisiä. Eli pieniä. Ja kauniin värisiä. Minun himmelini on pieni. Ja kauniin värinen.

Nyt voi alkaa joulu tulla - minä tein jo himmelinkin. 

Villakudonnaisia

Viikot ovat juosseet tänä syksynä nopeaan ja työpäivien ohessa olen saanut koulutöitäkin eteenpäin ja puilta pois. Mattoloimi odottaa jo siinä pisteessä, että huomenna pitäisi päästä kutomaan. Äidin vanhoista villalangoista luomaani lointa jäi pakollisen huivin jälkeen yli niin, että kävin syysloman ratoksi kutomassa pätkän kirkkaampia värejä. Tanakasta punaisesta, sinisestä ja vihreästä syntyi pieni talvinen villakudonnainen, jonka lopullinen käyttötarkoitus on vielä hieman hämärän peitossa. 

Myös tämä kudelanka on Äitini varastoista. Ohut villalanka on ylijäämää komeasta raanusta, jonka muistan lapsuuskotini eteisportaikosta paraatipaikalta. Raanu oli aina hieman kummallinen: kasarilapsen oli vaikea täysin käsittää, miksi seinällä oikeastaan oli tekstiili. Ja mitä sen kantikkaat kuviot esittivät? Eiväthän ne mitään esitä, mutta kiehtovat silti. Ne ovat vanhoja kudonnaiskuvioita. Ruutuja ruutujen sisässä. Ruutuja, joiden kulmista syntyy toisia ruutuja. Toisaalta raanu oli aina ollut siinä eikä sen olemassaoloa voinut sikäli kyseenalaistaa. Raanu on tummasävyinen ellei suorastaan synkkä. Sellaisena sen muistan ja vähän sellainen se on edelleen Äitini uudessa olohuoneessa. Mutta kun kudoin raanun jämälangat luonnonvalkoiseen loimeen, langat olivatkin väriltään kirkkaat! Hehkuva punainen keräsi työsalissa jopa muutamia kommentteja loistaessaan useamman päivän puilla ohihyörijöiden ilona minun juostessani palkkatyössä.

Mutta se ohuen villalangan kutomiskuntoon saattaminen! Se vei aikaa varmasti enemmän kuin itse työ. Vuosikymmeniä vanhat vyyhdit oli helppo pyöritellä auki vyyhtipuilla, mutta Äitini valmiiksi aikanaan puolaamat langat vaativat pitkän odotuksen kikurtamina takertua toisiinsa, kun puolasin niitä uudelleen kaksinkertaisiksi. Lopulta sain aikaan todellisen sotkun "säästäessäni aikaa" punaisen vyyhdin lopun kanssa: arvelin keriväni siitä nopeammin muutaman viimeisen kierroksen ilman vyyhtipuita. No, aikaa ei säästynyt, mutta ymmärrys ja kunnioitus tätä materiaalia kohtaan syveni taas hieman. 

Loimen luomisen, lankojen setvimisen ja puolaamisen, itse kutomisen sekä puilta pois oton jälkeen on vielä viimeistelytöitä. Huivin toisen puolen hapsut on solmittu, mutta toinen puoli odottaa vielä sopivaa luppohetkeä. Tämän jälkeenhän huivi on tarkoitus vielä värjätä ja ties mitä. Käsityön hinta syntyy siihen käytetystä ajasta. Ja sitä aikaa kyllä kuluu. 

Miksi sitä lointa sitten jäi niin paljon yli? Laskuvirheeseen en sentään ihan vähällä sorru. Vihmeränä tekijänä en tietenkään tarkistusmittauttanut huivia opettajalla tai tullut kysyneeksi asiasta. Osaanhan minä itsekin mittanauhaa käyttää. Loimeen oli toki laskettu asianmukaisesti pituussuunnassa tapahtuva kutistuminen, kasaan painuminen, kun puilla olon aiheuttama venyminen loppuu. Ymmärrykseni tätä kutistumisvaraa kohtaan vain ei ollut vielä syventynyt: täytyisi kutoa sen verran pidemmälti. 

Tämänkin takia uudet opintoni ovat olleet innostavia. Tämän huivin kohdalla tein virheen, koska en ymmärtänyt. Virhe ei oikeastaan haittaa, koska kyse on vain muutaman sentin poikkeamasta suunnitelman suhteen, mutta ymmärtäessäni poikkeaman syyn, ymmärrän paremmin kutomisprosessia ja tekstiilimateriaalin käyttäytymistä kangaspuissa. Olen siis oppinut.

Haisevien lankojen pitkä odotus

Kun olin pieni, Äidilläni oli kangaskaappi. Ei kovin suuri, mutta monipuolinen. Siellä oli sekalaisten nappien, nauhojen ja lankakerien lisäksi läjä tilkkuja ajalta, jolloin hän vielä ompeli kaikenlaista - pääasiassa lasten vaatteita ja kodin tekstiilejä. Aika ajoin koin mielenkiintoa kaapin penkaamiseen ja tein löytöjä, joiden tuloksena sain Äidin joskus tekemään minulle hernepusseja ja barbien vaatteita tai auttamaan minua tekemään itse jotain. Yhteen pussiin en kuitenkaan halunnut koskea. 

Oranssista muovikassista oli katkennut kahva ehkä jo vuosikymmeniä sitten. Pussi levitti lankojen ja kangastilkkujen sekaan outoa vastenmielistä hajua. Lapsen utelijaisuus sai minut joskus kurkistamaan pussiin, jonka sisältö oli kaapin tylsin: luonnonvalkoista lankaa kummallisilla kiepeillä. Ei niin mitään mieltä. Palasin äkkiä tutkimaan värikkäitä, pehmeitä ja hapsuvaisia pieniä jämäkeriä. Haisevaa lankaa olisi ollut enemmän, mutta se tuntui olevan kaapissa lähes kiusallaan. 

Paljon myöhemmin Äiti kävi useasti läpi jämälanka ja -kangasvarastoaan. Enimmäkseen se sisälsi tosiaan pieniä jämiä puuvillaa ja tekokuitua usealta vuosikymmeneltä. Mutta yksi aarre nousi aina ylitse muiden: kolme isoa vyyhtiä jämäkkää villalankaa ehkä neljän - ehkä viiden - kymmenen vuoden takaa revenneessä Ruthin leipomon kassissa. Silloin joskus Äiti niistä oli jotakin tehnyt, mutta näin paljon oli jäänyt yli. Tiiviissä tasaisen vaaleassa langassa saattoi tuntea aidon villan rasvaisuuden - ja ominaishajun. 

En voisi keksiä mielekkäämpää materiaalia aloittaa ensimmäistä kudontatyötäni. 

Avaruusjuusto ja tyhmän miehen pitsi

Artesaaniopintojeni ensimmäinen peruskurssi alkaa olla lopuillaan. Huovutuskurssi on sisältänyt useita tekniikkakokeiluita, joista on syntynyt mielenkiintoisia tuotoksia. En osaa päättää, pidänkö enemmän avaruusjuustosta vai huitularavusta. 

Yksityiskohta kokeilusta "kivipinta ja hahtuvalla kuviointi". 

 Ladotaan paksuja kerroksia eri väreissä.

 Pintakokeilu "märkää märälle".

Pinnan alta löytyy yllätys! 

Kiekko juustoa? 

No ei. Jos kaikki kuviot tuntuvat tänään tyhmiltä, voi villaa latoa vain summassa. Ei tarvitse värittää viivojen sisältä. 

Ennen veivausta pistellään villat kiinni neulalla. Valmis avaruusjuusto maistuu salmiakilta ja vadelmalta. 

Tätä kutsutaan ahkeran miehen pitsiksi erotuksena laiskan miehen pitsistä. Jostain syystä ryhmässämme levisi myös nimitys tyhmän miehen pitsi. Sen minä valitsen tekniikakseni varsinaiseen isoon kurssityöhön! Tietysti sen!

Ahkera mies aloittaa latomalla lohifileitä. Yleensä huovuttaessa ollaan kiinnostuneita kutistumisprosentista. Nämä fileet puolestaan tykkäävät kasvaa pituutta. Paljon pituutta. 

Fileistä syntyy lonkeroita. Ja siitä se työstö oikeastaan vasta alkaa.

Karitsoita ja näkökulman muutos

Artesaaniopintojani on nyt takana reilu viikko. Ensimmäisten päivien höntsäilyä ja pienen kampuksen haltuunottoa seurasi täyteläinen ja ohjelmoitu työviikko. Maanantain ja tiistain käytin aina intensiiviseen opetuskeikan tekemiseen. Keskiviikko ja torstai kuluivat kahdella erilaisella opintomatkalla täysin uusien ihmisten seurassa. Ja kun perjantaina vihdoin pääsimme aloittamaan varsinaisen tekemisen koululla, oli iltapäivällä reväistävä itsensä pakolla työn äärestä, jotta ehdin hakemaan Tinttanaa hoidosta.

Keskiviikkona ajoimme aamulla Petäjävedelle. Ensimmäisenä kohteena ryhmämme tutustui Piesalan lammastilaan, missä tuotetaan, käsitellään ja myydään suomenlampaan villaa ja villatuotteita. Piikun villoja värjätään herkullisin sävyin, mutta luonnollisissakin väreissään lampaat tuottavat erilaisia valkoisia, ruskeita ja harmaita. Vaikka keritty, pesty ja karstattu villa on pehmeää ja suloista, helähdytti pienten karitsoiden määkinä ehkä vielä enemmän. En ole ennen uskonut pikku lampaiden ihanuuteen, mutta muutaman päivän ikäisten päkien käydessä yhteen kasaan päiväunille toisiaan vasten on pakko myöntää asian todellinen laita.

Aloitimme villaan perehtymisen siis kirjaimellisesti aivan alusta. Petäjävedellä kiersimme myös paikallisen kirpputorin ja vanhan kirkon. Viimeinen kohteemme oli Villakamari, missä mieli alkoi avautua uudella tavalla sille, mihin kaikkeen villa voi muovautua. Villa oli löytänyt muotonsa painavista maanvärisistä huopakivistä kepeisiin huopakoristeltuihin silkkihuiveihin. Vedellä ja saippualla määkivästä karvapallosta voidaan saada aikaan vaatteita, jalkineita, asusteita, koristeita, koruja, käyttöesineitä, tyynyjä, peittoja, valaisimia ja käytännössä mitä vain, minkä haluaa olevan lämmin ja pehmeä. 

Jos keskiviikkoiltapäivänä mieli oli täynnä, niin torstai avasi aivoista uusia alueita, joihin tallettaa havaintoja ajatusten siemeniksi. Lähdimme Jyväskylästä aamuseitsemältä Helsinkiin Habitare-messuille, mistä palasimme samaa tietä iltayhdeksältä. Oman kurssiryhmänsä alkaa jo tuntea nimeltä, mutta nyt bussi oli täynnä myös edellisvuonna aloittaneita, kalustelinjan sekä visuaalisen ilmaisun opiskelijoita. Keskitin jäljellä olevan energiani sosiaalisen verkostoitumisen sijaan messujen sisältöön. 

Nuorten suunnittelijoiden prototyyppien, sisutuksen tulevien trendien arvailun ja kierrätystuoteideoiden keskellä vaeltaessa saattoi huomata itsessään alkavan identiteetin muutoksen. Yhä johdonmukaisemmin mieleen nouseva kysymys oli "mitä minä voisin tehdä" sen sijaan, että olisin jäänyt miettimään, mitä haluaisin saada kotiini hankittua. Ensisijaista ei ole enää se, mistä minä itse eniten pidän, vaan se, mitä haluttavaa minä voisin muille valmistaa. 

Kaiken nähdyn ja omaksutun jälkeen perjantain koetilkkujen huovuttaminen pienryhmän kanssa koululla oli tosiaan palauttavaa. Ehkä ensi viikko pysyy paremmin tasapainossa. Ehkä tähän touhuun löytyy joku päivittäinen rutiini ja rytmi. Tähän asti opintojen aloitus on ollut ihan jazzia.

Lihapulla amigurumi

Nyt minä sen tein! Opettelin virkkaamaan. Taas. Olen kyllä yrittänyt tehdä saman lukuisia kertoja elämässäni, mutta nyt olen tosissani. Aikaisemmat kokeilut ovat tuottaneet muun muassa liian ohuita patalappuja, liian pieniä pannunalusia ja erilaisia vänkyröitä. Viime päivinä olen tuottanut useita onnistuneita isoäidinneliöitä, mutta uskoakseni läpimurto tapahtui tänään: virkkasin pallon. Virkatun pallon ohjeita löytyy internetistä useita ja nyt on muotia virkata eri muotoisia, kokoisia ja värisiä palloja ja tehdä niistä söpöjä otuksia. En kyllä lähtökohtaisesti välitä muoti-ilmiöistä, vaikkakin kyllä söpöistä otuksista. Virkattujen jalkojen ohjetta en viitsinyt kaivaa ja sen kyllä huomaa. Minun pallostani sattui nyt tulemaan ruskea, koska satuin eilen illalla ottamaan korista ruskean lankakerän. Tattadaa, saanko esitellä, Lihapulla Amigurumi!

Yöhousut 2.0

Ostin vuosia sitten itselleni vihreän yöpuvun. Sellaisen vähän siistimmän, kyläilykelpoisen. Mukavasti leikattu paita ja vajaamittaiset housut kulki mukana monella reissulla ja ajan mittaan varsinkin housut alkoivat ottaa kulumaa. Tyypilliseen tapaan erityisesti haarasauma alkoi enteillä lähtestyvää loppua. Eikä se mallikaan sitten enää ollut niin mieleinen. Niin joskus käy. Nanson laadukas kangas ei sinänsä kuitenkaan ollut mennyt miksikään. Vain hiukan pesunukkaa kerännyt puuvillatrikoo ei halunnut vielä kuteeksi saati rättimöön. Ja niin annoin sille uuden elämän siinä samassa roolissa, johon se oli ennenkin niin hyvin sopinut. 

 

Aikuisen housuista, vajaamittaisistakin, riitti hyvin kangasta noin 100-senttisiin lapsen yöhousuihin. Vanhat saumat ja kulumat sai leikata reilusti pois ja hyväkuntoinen keskiosa saa nyt uuden käyttäjän. 

Tässä on myös hyvä esimerkki siitä, miksi lapselle kannattaa tehdä aina vähintään seuraavan koon vaatteita, ellei tarve ole aivan akuutti: vyötärökuminauhaa vaille valmiit housut saivat odottaa kaapissa inspiraatiota useamman kuukauden. Nyt valmistuessaan ne ovat viivytyksistä huolimatta edelleen käyttäjälleen hyvin reilut ja mahtuvat täyden käyttöiän lahkeenkääntövaiheesta pieneksijäämiseen asti.

Tahtoo Pikkumyyn

Olen joskus vuosia sitten kokeillut virkata huopalankaa. Tarkoitus oli tehdä pannunalusia, mutta koska en vielä silloin uskonut huopumisen voimaan, pölpyröistä tuli mukinalusia. Tiistain lounaalla Tinttana taas valikoi itselleen parasta alusta. Yleensä hän haluaa Islannista matkamuistona saatuja kuva-alusia, erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikaisen laivan. Nyt hän halusikin sen ainoa huopaisen, johon olen tapaillut sydäntä koristeeksi.

Tinttana: "T haluaisi sydänalusen"

Minä: "Pitäisikö sulle tehdä ihan oma alunen? Äiti voisi tehdä siihen jonkun kuvan, vaikka sydämen tai rinkulan tai T-kirjaimen."

Tinttana: "T haluaa Pikkumyyn!"

Kuinka naiivia luulla, että älykäs lapseni tyytyisi yksinkertaiseen graafisuuteen!

Aloitan alan opinnot kahden viikon kuluttua. Ensimmäisen kurssin on kerrottu keskittyvän huovutukseen. Toivon kehittyväni erityisesti kasvonpiirteiden huovutuksessa miniatyyrikuvissa. Tai sitten kaikki tekniikat eivät vain taivu kaikkeen.

Sukka

Sukka ei ole vain sukka, jos sen on tehnyt ihminen eikä kone. Se ihminen on sukkaa tekiessään istunut paikassa, joka on tuttu tai uusi, yksityinen tai julkinen. Se ihminen on ajatellut ajatuksia, jotka liittyvät sukan kuvioon, väriin, tarvittaviin silmukoihin, langan riittävyyteen. Tai sitten hän on ajatellut läheistään ja tämän huolia ja iloja, mietiskellyt omaa itseään. Se ihminen on saattanut laskea keskeneräisen sukan syliinsä yllättävn uutisen kuullessaan tai kun ohjelman juoni on saanut nopean käänteen. Hän on liikuttanut puikkoja tottuneen sulavasti tai sitten vähä vähältä edeten kuitenkin. Hän on koskettanut sukkaa, katsellut sitä, hyväillyt huomaamattaan. Sen kaiken se ihminen on kutonut siihen sukkaan, jostakin syystä tai jostakin toisesta. Ehkä vain huvin vuoksi, ehkä lahjaksi, ehkä myydäkseen sukan ja ostaakseen itselleen sitä parempaa juustoa. Sellaisia sukkia ei tehdä tehtaassa.

Tämän sukan olen tehnyt lapselleni, sille Tinttanalle, jonka jalka ei ole pitkään aikaan tuntunut juurikaan kasvavan. Odotan sen ottavan pian sykäyksen ja venyvän äkkiä niin, etten uskalla vielä alkaa etsiä talvikenkiä, vaikka aamut jo kylmenevät. Tämän sukan langat ovat pyörineet lankakorissa muutamia vuosia, luulen. En muista, mitä niistä silloin piti tulla. Ehkä ostin ne vain värin vuoksi. Saatan joskus tehdä niinkin.

Aloitin tämän sukan monta kertaa - välillä siitä meinasi tulla kinnas. Tein varresta sellaisen, joka on hyvä vetää lahkeen päälle niin, että saappaat saa helposti jalkaan, mutta terästä tulikin niin kapea, ettei näitä ehkä pidetäkään toisen sukan päällä vaan sisällä siltään. Kun tekee vartta, ei vielä tiedä, miten teräosa istuu käyttäjän jalkaan. Seuraaviin sukkiin luon enemmän silmukoita. Yritän muistaa sen asian. Kun saan toisenkin valmiiksi ja päättelen langat, laitan pohjiin jarruainetta. Tinttana on kaksi vuotta ja sen tarvitsee juosta kaikkialle myös sisällä.