torstai 31. toukokuuta 2018

Pupuhuppari

Joitain viikkoja (tai päiviä tai kuukausia, olen vieraantunut ajan todellisesta kulusta viime aikoina ja siksi blogikin on ollut pitkään kovin hiljaa) sitten innostuin sosiaalisessa mediassa erään ompeluryhmän ilmoille heittämästä haasteesta. Ideana oli, että osallistuja pyytäisi jotakuta tuttavaansa valitsemaan kangasvarastostaan satunnaisen kankaan ja ompelisi siitä sitten jotain. Mahtavaa! Yllätyskangas omasta kaapista! Mitähän sieltä löytyisi?! Kuinka hyödyllistä ja jännittävää! No, ei ollut. 

Pyysin tietysti itseoikeutetusti Tinttanaa valitsemaan kankaan Puolisoni avustuksella. Mietin etukäteen erilaisia todennäköisiä ja toisaalta yllättäviä vaihtoehtoja. Jotain kuosillista varmasti. Tai sitten pala satunnaista resoria. Ylähyllyllä olisi myös muutamia vanhoja verhoja ja joitakin eri aikoina dyykattuja kierrätyskankaita. Onko siellä mitään pinkkiä? Onko siellä mitään pörröistä? Alakorissa on pari pientä palaa ikivanhaa teddykarvaa...

Se, mitä en muistanut, oli melkoisen suuri pala hyvin violettia merinovillacollegea. Niin violettia, että sen on täytynyt upota Tinttanan tajuntaan kuin häkä. (mistä muuten moinen sanonta? Mihin se häkä uppoaa? Punasoluihin?) 

Ja siinä se sitten oli. Merinovilla vasten kasvoja juuri poikkeuksellisen keväthelteen päästyä vauhtiin. Ei tullut kesähamosta tästä yllätyskankaasta. Ei tullut rusettipantaa eikä hihatonta kesäpaitaa itselleni. Ei tullut edes boksereita. Olin työntänyt violetin inhotuksen mielestäni sen jälkeen, kun talvella tein siitä Tinttanalle legginsit ja mekon, jotka upposivat lapseen kuin - öö - kuuma veitsi voihin? Turhautumiseni kankaaseen johtui siitä, että saumat alkoivat irvistellä parin käyttökerran jälkeen ja tuomitsin kankaan liian heikkolaatuiseksi, vaikka olinkin ollut vaikuttunut merinovillanukkaisesta joustocollegesta, joka oli tavanomaista lämpimämpää ja pehmeämpää, mutta silti kevyttä. Myöhemmin totesin, että saumojen heikkous johtui ompelukoneeni silloisista huonoista asetuksista, mutta yhtä kaikki, työnsin kankaan kaapin perälle. Nyt menin ja pesin parvekkeen ja työnsin kankaan lisäksi koko haasteen mielestäni. 

Seuraavana päivänä tartuin kuitenkin mörkööni ja leikkasin kankaan. Saisin sen kaiken käytettyä melko hyvin Tinttanan huppariin. Tämä vakuutti kovasti käyttävänsä kokoviolettia hupparia; halaili kangasta ja silitteli pehmeää nukkapuolta. Annoin hänen itse valita hyvin violetit resorit. Minä taas epäilin suuresti, olisiko violetin vetovoima niin suuri, että huppari kelpaisi päälle. Hyvänen aika, sehän oli pään yli pujotettava, lämmin, pitkähihainen vaate. Eli kaikkea sitä, mihin Tinttana ei yleensä suostunut millään. Yritin huvittaa itseäni suunnittelemalla pienen applikaation taskun viereen. Sitten se alkoi tuntua liian työläältä. Leikatut kappaleet jäivät pöydälle. 

Tinttana on nyt parina päivänä käyttänyt edellistä tekemääni hupparia hyvillä mielin ilman tappelua ja siitä rohkaistuneena sain voimaa tarttua asiaan jälleen. En halua yhtään ufoa lisää laatikkooni pyörimään. Keskeneräiset työt ainoastaan kuormittavat. Varmistin Tinttanalta, olisiko hän suotuisalla mielellä applikaation suhteen ja lapsi näytti vihreää valoa - tai violettia. Hain silityslaudan komerosta, kaivoin tukikankaat sun muut esille ja ylitin itseni. Aamulla kuulen tuomion, mutta nyt se kangas on käytetty ja oloni suorastaan kepeä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti