Farkut

Aluksi kerrottakoon, että aloitin viime keväänä työt kehittämishankkeessa, joka tarjoaa kädentaito- ja työelämäohjausta maahanmuuttajataustaisille työttömille. Kufun rinnalla työstän omia tuotteitani ja jatkan ammattitutkintoon johtavia opintojani. Kaikki pyörii saman teeman ympärillä: tekstiilin työstäminen kestävällä tavalla ja tuotteistaminen ympäristö huomioiden. 

Kufu eli Kädentaitojen Kulttuurifuusiot on ollut mielenkiintoinen matka hankemaailmaan ja kädentaitojen ohjaukseen. Olemme kollegani kanssa rakentaneet käytännössä tyhjästä melko hyvin varustellun verhoilu-, kudonta- ja ompeluverstaan, jossa jokainen osallistuja - niin asiakkaat kuin työntekijät - oppii ja oivaltaa. Kiertotalouden periaatteet (ja taloudellinen niukkuus) synnyttävät loputtoman luovuuden lähteen. 

Tällä viikolla olen ilahduttanut itseäni valmistamalla kaksi esimerkkityötä farkkujen käytöstä pussukoiden ja kassien materiaalina. Erityisesti joustava stretchfarkku on käytännössä ongelmajätettä: sille ei ole vielä olemassa järkevää jatkokäyttöä suuressa mittakaavassa. 

Pienessä mittakaavassa sen sijaan on. Materiaalina farkku on hyvin kestävää ja kauniisti kuluvaa. Sinisen farkun eri sävyt sopivat käytännössä aina yhteen ja sitä on helppo myös värjätä. Farkuista löytyy monenlaisia koristeellisia yksityiskohtia, joista otin näissä malleissa käyttöön takataskut.

 

Kassin vuorikankaana on syksyllä Kufussa värjättyä puuvillakangasta ja pussukan vuorina Kufuun lahjoituksena saatua vanhaa tyynyliinaa. Pussukassa on lisäksi hyödynnetty pitkä kierrätysvetoketju.

Idean sankoihin sain yhdeltä Kufun asiakkaista. Kun farkuista leikataan lahkeiden kangasta käyttöön, jää repaleisista vyötäröosista roikkumaan yksinäisiä saumasuikaleita. Aluksi leikkasimme niitä irti ja heitimme pois, mutta hyvin pian tapahtui sama kuin niin usein muulloinkin: kun yksi heittää jotain roskiin, tulee toinen ja kaivaa sen käyttöön. Saumat eivät suinkaan ole yksiselitteistä jätettä vaan hauskojen yksityiskohtien kestävää materiaalia. Pakkohan tätä oli kokeilla. 

 

***

Voit seurata Kufun toimintaa facebookissa: @kufuhanke ja instagramissa: @kufu_hanke

Kiertotalous

Aloitin syksyllä tekstiilikäsityöntekijän ammattiopinnot kiertotalous-aiheisella kurssilla. Vaatetuspuolen luotsaamana kaikki aiheet eivät osu omaan ammattikategoriaani, mutta mitäpä tuosta. Kun opintoja suorittaa iltaisin työpäivän päälle, ei ole vakavaa, jos osa menee harrastustoiminnan piikkiin - eipähän tarvitse sitten erikseen yrittää vielä ehtiä harrastamaankin. 

Myönnän, että Tekstiilin ja muodin kiertotaloustuotteiden suunnitteleminen ja valmistaminen -kurssin ohjelma hämmensi hieman aluksi. Miksi kiertotalouskurssilla piirretään henkilökohtaisia kaavoja? Mikä hiiskatin värianalyysi tähän nyt liittyy? Eikö pitänyt tehdä vanhasta uutta ja tuotteistaa? Ohjelma tuntui koostuvan ties mistä lakkiviikonlopuista ja minä jo tuumasin hieman pettyneenä, että saan kaiketi tehdä koko kurssin rauhassa omia töitäni, jos haluan kehittyä ammattillisesti. Näinhän tässä ei sitten olekaan käynyt.

Kiertotalous käsitteenä on lopulta huomattavan laaja. Kurssin ollessa jo puolessa olen ymmärtänyt, miten esimerkiksi henkilökohtainen peruskaava liittyyy kiertotalouteen. Kokonaisvaltainen kiertotalousajattelu lähtee siitä, että jos täytyy hankkia esimerkiksi uusi vaate - niin kuin joskus täytyy - siihen on syytä panostaa niin, että sen käyttöikä on lähtökohtaisesti mahdollisimman pitkä. Tämän edellytys on, että vaate istuu käyttäjälleen ja sopii väritykseltään, materiaaliltaan ja malliltaan tämän keholle, kasvoille ja tyyliin. Vaatteen hankkimisen ei tulisi tapahtua hetkessä eikä välttämättä helpostikaan. Aina olisi tietysti parasta tehdä se löytö kirpputorilta, mutta niin ei välttämättä aina koskaan tapahdu.

Ilmastoahdistuksen välitön helpotus ovat konkreettiset teot, joita voi tehdä tässä ja nyt. Heti tänään voin tehdä valintoja. Heti tänään voin ostaa kasviperäistä juomaa lehmänmaidon sijaan. Heti tänään voin kääntää pattereita kotona pienemmälle, kun ulkona ei olekaan enää kovin kylmä. Mutta heti tänään en voi vähentää synnyttämääni tekstiilijätettä juurikaan. Kiertotalousajattelu ei toteudu käytännössä heti tänään. Se on pitkän tähtäimen toimintaa, joka vaatii suunnitelmallisuutta, paneutumista ja kohtuullista elämäntapaa. Kiertotalous on suurempaa, vaikeampaa ja hitaampaa kuin pelkkä kierrätys. Ja vielä tärkeämpää. 

Noin viidestä kymmeneen vuotta sitten olisin tarvinnut uuden talvitakin. Sellaisen siistin, mutta arkikäyttöisen villakangastakin, jonka voi asustaa helposti. Takin, joka käy melkein mihin vain tilaisuuteen. Takin, jollainen minulla oli ollut. Kiersin tätä kaupunkia tyhjin käsin ja ostin lopulta vähän paremman pitkän takin. Se on ihana, muttei sitä viitsi joka päivä käyttää. Kiersin lisää eikä mikään istunut, mikään ei miellyttänyt kokonaan ja ostin lopulta villakangasviitan. Se on kiva, mutta siinä ei ole hihoja ja tuuli puhaltaa sen alle, joten se jää kaappiin pian pakkasten tultua syksyllä. Näiden lisäksi olen pari vuotta sitten taipunut ja hankkinut siistihkön toppatakin ja näillä kolmella pärjäilen melko mukavasti. Kolmella. Kun en vain löytänyt sitä yhtä istuvaa, silmään sopivaa. 

Ei minua harmita: ne ovat kaikki olleet jo useamman vuoden käytössä kyllä ja ovat edelleen. Mutta seuraavan talvitakkini tekee ompelija juuri minulle sopivaksi. Se on oikean mittainen, ei kinnaa hartijoista, hihat ovat sopivan pitkät. Se tehdään niin, että saumoista on helppo säätää, jos kehoni sattuisi joskus päästämään irti vakiintuneesta muodostaan. Se on leikkaukseltaan vartalolleni sopiva, näyttää hyvältä, tuntuu hyvältä. Maksan siitä ehkä paljon. Ja sitten en maksa vuosikausiin talvitakista yhtään mitään. Laadukas kangas on suurelta osin käyttökelpoinen vielä sittenkin, kun saumat jo kuluvat liian vanhoiksi.

Kiertotaloustalvitakki. Se ei pysäytä ilmaston lämpenemistä heti tänään, mutta se on asenne. Se on pitkän aikavälin tähtäin. Sillä välin voin lajitella roskani, kutoa räsymattoja, ostaa kankaani kirpputorilta, syödä kasvispainotteisesti ja näyttää esimerkkiä lapselleni. Ja kun säästän rahaa kiertotaloustakkiini, jätän kuluttamatta sitä rahasummaa johonkin nopeaan. Yritän.

 *

(nyt vain odotan, että tämä juuttaan flunssa päättää, ollako vaiko eikö olla ja että pääsen takaisin koululle tekemään sen kaavan loppuun - ehkä jo heti huomenna)

Elsa

Kuluneesta kesästä jäi mieleen ennenkokematon helle. Ei ainutlaatuinen pituudessaan, mutta kuumuudessaan kyllä. Syntyi jaettu kokemus aivotoiminnan tylsistymisestä, fyysistä toimintaa vaativien askareiden rästiintymisestä, ahdistuksesta ja toisaalta siitä eksoottisesta tunteesta, jonka saattoi saada kävelemällä vain omassa kaupungissaan. Samalla voimistui myös jaettu huoli tulevaisuudesta. 

Olin itse siinä onnellisessa asemassa, että sain pitää suurimman osan hellejaksosta enemmän tai vähemmän lomaa. Tietenkään loma ei tarkoita, etteikö sitä jatkuvasti ajattelisi työasioita: niitä inspiroivia, himottavia, voimaannuttavia puolia työstä; niitä osia, joita ei aina työksi laskekaan. Minä olisin halunnut päästä värjäämään. Lomalla tähän ei tietenkään ole aikaa ja lisäksi käyttämäni värjäämötilat ovat kesäaikaan jotakuinkin kiinni. Mutta kirpputorilla sentään voi käydä etsimässä värjättäviä aarteita. 

Aarteita minä löysinkin. Hikeä valuen ja hieman itseäni epäillen ostin lähi-SPR:stä seitsemän sinistä pikkuliinaa. Ehkä ne olivat alunperin jonkinlaisia lautasliinoja. Nenäliinoiksi tai taskuliinoiksi ne olivat liian paksuja ja jäykkiä. Ehkä pellavaa, sanoisin. Pussukoiksi täydellisiä, mutta vähän pieniä. Ehkä koristetyynynpäällisen osaksi. Ties miksi. Otin mukaan ja heitin kotona värjättävien kankaiden kasaan. 

Se oli jokin edelleen väsyttävä iltapäivä, jonka vietin yksin kotona, en muista mistä syystä. Sitten se iski mieleen: minä haluan kastaa niitä sinisiä liinoja kloritiin! En ole usein kastellut asioita kloritiin. Se oli juuri sopivaa hellepuuhaa ja lopputulos oli mitä viehättävin! Olo viileni heti. 

Myös liinojen käyttötarkoitus valkeni värin mukana. Niistä tulisi ehdottomasti tyylikkäitä ystäviä Eskoille. Ja mikä sopisikaan hileisen viileälle otukselle nimeksi paremmin kuin Elsa; nimi, josta on tullut kylmyyden voiman symboli. (tietysti sillä nimellä on myös erityinen vetovoima erityisesti pieniin tyttöihin) 

Esko innostui cooleista kavereista heti.

Pupuhuppari

Joitain viikkoja (tai päiviä tai kuukausia, olen vieraantunut ajan todellisesta kulusta viime aikoina ja siksi blogikin on ollut pitkään kovin hiljaa) sitten innostuin sosiaalisessa mediassa erään ompeluryhmän ilmoille heittämästä haasteesta. Ideana oli, että osallistuja pyytäisi jotakuta tuttavaansa valitsemaan kangasvarastostaan satunnaisen kankaan ja ompelisi siitä sitten jotain. Mahtavaa! Yllätyskangas omasta kaapista! Mitähän sieltä löytyisi?! Kuinka hyödyllistä ja jännittävää! No, ei ollut. 

Pyysin tietysti itseoikeutetusti Tinttanaa valitsemaan kankaan Puolisoni avustuksella. Mietin etukäteen erilaisia todennäköisiä ja toisaalta yllättäviä vaihtoehtoja. Jotain kuosillista varmasti. Tai sitten pala satunnaista resoria. Ylähyllyllä olisi myös muutamia vanhoja verhoja ja joitakin eri aikoina dyykattuja kierrätyskankaita. Onko siellä mitään pinkkiä? Onko siellä mitään pörröistä? Alakorissa on pari pientä palaa ikivanhaa teddykarvaa...

Se, mitä en muistanut, oli melkoisen suuri pala hyvin violettia merinovillacollegea. Niin violettia, että sen on täytynyt upota Tinttanan tajuntaan kuin häkä. (mistä muuten moinen sanonta? Mihin se häkä uppoaa? Punasoluihin?) 

Ja siinä se sitten oli. Merinovilla vasten kasvoja juuri poikkeuksellisen keväthelteen päästyä vauhtiin. Ei tullut kesähamosta tästä yllätyskankaasta. Ei tullut rusettipantaa eikä hihatonta kesäpaitaa itselleni. Ei tullut edes boksereita. Olin työntänyt violetin inhotuksen mielestäni sen jälkeen, kun talvella tein siitä Tinttanalle legginsit ja mekon, jotka upposivat lapseen kuin - öö - kuuma veitsi voihin? Turhautumiseni kankaaseen johtui siitä, että saumat alkoivat irvistellä parin käyttökerran jälkeen ja tuomitsin kankaan liian heikkolaatuiseksi, vaikka olinkin ollut vaikuttunut merinovillanukkaisesta joustocollegesta, joka oli tavanomaista lämpimämpää ja pehmeämpää, mutta silti kevyttä. Myöhemmin totesin, että saumojen heikkous johtui ompelukoneeni silloisista huonoista asetuksista, mutta yhtä kaikki, työnsin kankaan kaapin perälle. Nyt menin ja pesin parvekkeen ja työnsin kankaan lisäksi koko haasteen mielestäni. 

Seuraavana päivänä tartuin kuitenkin mörkööni ja leikkasin kankaan. Saisin sen kaiken käytettyä melko hyvin Tinttanan huppariin. Tämä vakuutti kovasti käyttävänsä kokoviolettia hupparia; halaili kangasta ja silitteli pehmeää nukkapuolta. Annoin hänen itse valita hyvin violetit resorit. Minä taas epäilin suuresti, olisiko violetin vetovoima niin suuri, että huppari kelpaisi päälle. Hyvänen aika, sehän oli pään yli pujotettava, lämmin, pitkähihainen vaate. Eli kaikkea sitä, mihin Tinttana ei yleensä suostunut millään. Yritin huvittaa itseäni suunnittelemalla pienen applikaation taskun viereen. Sitten se alkoi tuntua liian työläältä. Leikatut kappaleet jäivät pöydälle. 

Tinttana on nyt parina päivänä käyttänyt edellistä tekemääni hupparia hyvillä mielin ilman tappelua ja siitä rohkaistuneena sain voimaa tarttua asiaan jälleen. En halua yhtään ufoa lisää laatikkooni pyörimään. Keskeneräiset työt ainoastaan kuormittavat. Varmistin Tinttanalta, olisiko hän suotuisalla mielellä applikaation suhteen ja lapsi näytti vihreää valoa - tai violettia. Hain silityslaudan komerosta, kaivoin tukikankaat sun muut esille ja ylitin itseni. Aamulla kuulen tuomion, mutta nyt se kangas on käytetty ja oloni suorastaan kepeä.

Palmusunnuntain rytmimunat

Yllätysmunat - nuo valoisan ja uutta elämää lupaavan pääsiäisen mustat pisteet. Pakolliset, ihanat, turhat muovimunat. Palmusunnuntaina se ihan viimeistään alkaa. Yllätykset ovat olleet toistaiseksi keskivertoa parempia tänä vuonna: avaimenperiä ja magneetteja pidetyillä hahmoilla sekä yksi Bonnie-Poni, joka pääsi heti leikkiin. Nykyään ne muovimunat vain eivät edes aukea kokonaan, niin että niistä voisi helposti rakentaa. 

Tinttana on jo muutaman päivän mietiskellyt ja kysellyt rytmimunia. Asia juohtui mieleen pelatessamme laiva-on-lastattua soittimilla. Muskarissakin on ollut tapana kaivaa rytmimunat esille kanalaulujen kera näin pääsiäisen aikaan. En kuitenkaan halua ottaa sitä riskiä, että herneet ja pipanat leviävät sitten pitkin mattoja ja kaapintaustoja, kun muna aukeaa. Parasta siis huovuttaa. 

Yllätysmunan hylsyjä, rahisevaa täytettä (esim. kuivia herneitä tai papuja, riisiä, hamahelmiä, tinapaperimyttyjä tai vaikka kiviä), karstavillaa, lämmintä vettä ja saippuaa sekä pienet kädet. Erilaiset täytteet pitävät tietysti erilaista ääntä. Tällä kertaa osui ensimmäisenä kaapista käteeni kuivia mungpapuja ja herneitä. 

Täytteet munaan, villaa ympärille ja sitten huovutetaan saippuaveden avulla. Kun aikuinen auttaa alkuun, saa kolmevuotiaskin onnistumisen kokemuksen omin käsin tekemisestä. Lopuksi huopuneen saippuaisen munan voi huuhdella lämpimällä ja sitten kylmällä vedellä. 

Ihan eivät ehtineet munat kuivua loppuun, kun piti päästä jo testaamaan.

Flunssapäivä

Olen selvinnyt kuluvan talven ihmeen helpolla; orastavat flunssat ovat sulaneet pois omia aikojaan. Olen pyrkinyt noudattamaan tiukasti lepo-oppia ja jäänyt kotiin heti, kun hengitystiehyet ovat antaneet ensimmäiset merkit ärtymisestä. Tänään olin jo aamulla lähdössä koululle, missä olisin voinut edistää ainakin kolmea projektia, jotka huutavat huomiotani (eilen yritin nukkua päiväunet, mutta inspiraatio iski härskisti suoraan ytimeen ja oli pakko nousta piirtämään kaavoja ja ompelemaan mallikappaletta, mutta siihen palannen joskus myöhemmin). Pakkasraja tuli kuitenkin vastaan pyöräilyn ja hengittämisen yhdistämisen suhteen ja koska tässä vaiheessa talvea olen totaalisen tympääntynyt kävelemiseen ja bussissa nököttämiseen, jäin kotiin. 

Viime viikolla sain valmiiksi ystäväperheeni omakotitalon verhokapat ja siitä inspiroituneena hain Eurokankaan muuttomyynnistä palan myös meidän keittiömme ikkunaan. Jos jää flunssan takia kotiin, on tavallaan sairaslomalla eikä ole velvoitetta tehdä töitä. Saatoin siis erinomaisen hyvillä mielin käyttää aamupäivän kevään houkutteluun. 

Koska verhokangas ei maksanut juuri mitään, ostin sitä reilusti. Keittiömme tekstiilinkäyttö on varsin rajoittunutta: ei ole käyttöä istuintyynyille, ei pöytäliinoille, patakäsineet ovat niin vakiintuneessa käytössä, ettei uusille ole tarvetta ja pannunalusia on enemmän kuin pannuja. Joten en sitten keksinyt muuta kuin hedelmäkorin. Edellinen tekeleeni oli jo lähtökohtaisesti sellainen rumuuden tiivistymä, että vesilinnut voivat olla tyytyväisiä talviunillaan ja pysyä poissa heittelypiiristäni. 

Vinkkejä ommeltuja kangaskoreja varten on internetissä useita, minä tarkistin ohjeet Nauravalta Napilta ja hyvin toimi. Erityiskiitos huomautuksille, että kangas kannattaa silittää ennen ompelua ja että tukikankaiden kanssa ei kannata oikoa. Itse laitoin vahvahkoa silitettävää liimatukikangasta sekä vuoreen että miehustaan. Omat kankaani olivat sikäli jämptejä jo lähtökohtaisesti, että kevyempikin tuki - tai tuki vain toiseen kankaaseen - olisi ehkä riittänyt, mutta ompahan ryhdikkämpi kori näin. 

Koti kiittää flunssapäivästä.

Punaiset paidat

Se oli hyvä paita. Löysin sen ensimmäisen oman asuntoni siivouskomeron yläkaapista. Kaksi tai kolme muovipussillista kirpputorille menossa olleita vaatteita. Olivat vain jääneet matkalle. En ole varma, kenen ne olivat. Ehkä pois muuttaneen kämppikseni, ehkä hänen edellisen kämppiksensä eli minun edeltäjäni siinä asunnossa. Siihen aikaan, kun minä muutin sinne, siellä asui vähän aikaa iloisesti vaihteleva kokoonpano etnologian opiskelijoita. Taisimme olla jo kaikki ehtineet aloittaa opiskelijoina Helassa, yhdistyneessä historian ja etnologian laitoksessa, ja vaikka muutoksen särmät vielä säteilivät ehkä jossain, asui siinä Väinönkadun kaksiossa ystävyyden, yhteistyön ja keskinäisen avunannon henki.

Se ja sama. Ei niitä kasseja kukaan kaivannut. Minä vain kaipasin vähän lisää hyllyä. Vein varmaan muut vaatteet lopulta tosiaan kirpputorille omien tavaroideni seassa. Mutta sen raidallisen paidan pesin ja otin käyttöön. En löydä kuvistani todisteita siitä, missä kaikkialla olen tuota paitaa pitänyt - paitsi Tukholmassa syksyllä 2007 ja Budapestissa keväällä 2012 - koska en tietenkään esiinny niin usein itse ottamissani kuvissa. Tiedän vain, että käytin sitä jatkuvasti. Puolisoni muistaa sen "merimieshenkisenä". Hänen paitansa löydän kuvista kyllä. 

Tuo viininpunainen miellyttävää, laadukasta, jämäkkää kangasta oleva kauluspaita. Suosikkini punaisten kauluspaitojen joukossa. Ja se toinen, lyhythihainen, jonka pintastruktuuri oli kiinnostava jo silloin joskus. Kevyt kesäpaita. Napitus ehkä vain vähän matkaa kauluksesta? Minullakin oli yksi punainen kauluspaita - tajusin naurettavan yhtäläisyyden vasta, kun olin jo tuonut paidan kaupasta kotiin. Ostin sen uudesta Anttilasta. Se oli yllättävän painavaa joustoneulosta, mutta kuitenkin mukava päällä. Ja ennen kaikkea se ei maksanut melkein mitään. Kun lopetin Tinttanan imettämisen ja kaivoin vanhat puseroni komerosta, tajusin kyseisen yksilön olevan itseasiassa hyvin kulunut ja hyvin nukkaantunut. Poistoon.

Emme muuten olleet ainoat historian opiskelijat punaisissa paidoissa. Kuvakansioihin on tallentunut erilaisia kirkkaan-, tumman- ja viininpunaisia paitoja ja puseroita monien tovereiden päällä noina vuosina. Noina vuosina, kun selfiet olivat vielä noloja, mutta kotiviini juotavaa.  

Tämä kassi ei mene myyntiin. Tämä on minun ja käytän sitä koko ensi kesän.