Kiertotalous

Aloitin syksyllä tekstiilikäsityöntekijän ammattiopinnot kiertotalous-aiheisella kurssilla. Vaatetuspuolen luotsaamana kaikki aiheet eivät osu omaan ammattikategoriaani, mutta mitäpä tuosta. Kun opintoja suorittaa iltaisin työpäivän päälle, ei ole vakavaa, jos osa menee harrastustoiminnan piikkiin - eipähän tarvitse sitten erikseen yrittää vielä ehtiä harrastamaankin. 

Myönnän, että Tekstiilin ja muodin kiertotaloustuotteiden suunnitteleminen ja valmistaminen -kurssin ohjelma hämmensi hieman aluksi. Miksi kiertotalouskurssilla piirretään henkilökohtaisia kaavoja? Mikä hiiskatin värianalyysi tähän nyt liittyy? Eikö pitänyt tehdä vanhasta uutta ja tuotteistaa? Ohjelma tuntui koostuvan ties mistä lakkiviikonlopuista ja minä jo tuumasin hieman pettyneenä, että saan kaiketi tehdä koko kurssin rauhassa omia töitäni, jos haluan kehittyä ammattillisesti. Näinhän tässä ei sitten olekaan käynyt.

Kiertotalous käsitteenä on lopulta huomattavan laaja. Kurssin ollessa jo puolessa olen ymmärtänyt, miten esimerkiksi henkilökohtainen peruskaava liittyyy kiertotalouteen. Kokonaisvaltainen kiertotalousajattelu lähtee siitä, että jos täytyy hankkia esimerkiksi uusi vaate - niin kuin joskus täytyy - siihen on syytä panostaa niin, että sen käyttöikä on lähtökohtaisesti mahdollisimman pitkä. Tämän edellytys on, että vaate istuu käyttäjälleen ja sopii väritykseltään, materiaaliltaan ja malliltaan tämän keholle, kasvoille ja tyyliin. Vaatteen hankkimisen ei tulisi tapahtua hetkessä eikä välttämättä helpostikaan. Aina olisi tietysti parasta tehdä se löytö kirpputorilta, mutta niin ei välttämättä aina koskaan tapahdu.

Ilmastoahdistuksen välitön helpotus ovat konkreettiset teot, joita voi tehdä tässä ja nyt. Heti tänään voin tehdä valintoja. Heti tänään voin ostaa kasviperäistä juomaa lehmänmaidon sijaan. Heti tänään voin kääntää pattereita kotona pienemmälle, kun ulkona ei olekaan enää kovin kylmä. Mutta heti tänään en voi vähentää synnyttämääni tekstiilijätettä juurikaan. Kiertotalousajattelu ei toteudu käytännössä heti tänään. Se on pitkän tähtäimen toimintaa, joka vaatii suunnitelmallisuutta, paneutumista ja kohtuullista elämäntapaa. Kiertotalous on suurempaa, vaikeampaa ja hitaampaa kuin pelkkä kierrätys. Ja vielä tärkeämpää. 

Noin viidestä kymmeneen vuotta sitten olisin tarvinnut uuden talvitakin. Sellaisen siistin, mutta arkikäyttöisen villakangastakin, jonka voi asustaa helposti. Takin, joka käy melkein mihin vain tilaisuuteen. Takin, jollainen minulla oli ollut. Kiersin tätä kaupunkia tyhjin käsin ja ostin lopulta vähän paremman pitkän takin. Se on ihana, muttei sitä viitsi joka päivä käyttää. Kiersin lisää eikä mikään istunut, mikään ei miellyttänyt kokonaan ja ostin lopulta villakangasviitan. Se on kiva, mutta siinä ei ole hihoja ja tuuli puhaltaa sen alle, joten se jää kaappiin pian pakkasten tultua syksyllä. Näiden lisäksi olen pari vuotta sitten taipunut ja hankkinut siistihkön toppatakin ja näillä kolmella pärjäilen melko mukavasti. Kolmella. Kun en vain löytänyt sitä yhtä istuvaa, silmään sopivaa. 

Ei minua harmita: ne ovat kaikki olleet jo useamman vuoden käytössä kyllä ja ovat edelleen. Mutta seuraavan talvitakkini tekee ompelija juuri minulle sopivaksi. Se on oikean mittainen, ei kinnaa hartijoista, hihat ovat sopivan pitkät. Se tehdään niin, että saumoista on helppo säätää, jos kehoni sattuisi joskus päästämään irti vakiintuneesta muodostaan. Se on leikkaukseltaan vartalolleni sopiva, näyttää hyvältä, tuntuu hyvältä. Maksan siitä ehkä paljon. Ja sitten en maksa vuosikausiin talvitakista yhtään mitään. Laadukas kangas on suurelta osin käyttökelpoinen vielä sittenkin, kun saumat jo kuluvat liian vanhoiksi.

Kiertotaloustalvitakki. Se ei pysäytä ilmaston lämpenemistä heti tänään, mutta se on asenne. Se on pitkän aikavälin tähtäin. Sillä välin voin lajitella roskani, kutoa räsymattoja, ostaa kankaani kirpputorilta, syödä kasvispainotteisesti ja näyttää esimerkkiä lapselleni. Ja kun säästän rahaa kiertotaloustakkiini, jätän kuluttamatta sitä rahasummaa johonkin nopeaan. Yritän.

 *

(nyt vain odotan, että tämä juuttaan flunssa päättää, ollako vaiko eikö olla ja että pääsen takaisin koululle tekemään sen kaavan loppuun - ehkä jo heti huomenna)

Käsityöläisen joulu

Tämän voinee sanoa olevan ensimmäinen jouluni käsityöläisenä. Opinnot haittaavat vielä työntekoa siinä määrin, että huomasin varsin pian marraskuun loppuessa olevani valmistautunut jouluun juuri niin huonosti kuin opintojen ohella voi olettaa. Ei se mitään. Jokaisessa päivässä on noin neljätoista tuntia valveillaoloaikaa. Jos tästä käyttää pari-kolme syömiseen, niin jää vielä aika monta. Nyt viikkoa ennen joulua huomaan, että käsien on suorastaan vaikea pysähtyä. Mielen vielä vaikeampi.

Ensimmäisenä viikonloppuna jouluun on kuukausi aikaa. Sunnuntaina räntäsade huuhtelee mustaa Toivolan Pihaa, jonka keskellä ilakoivat joulukuusimetsän valot. Ihmiset eivät ilakoi. Kokenut myyjäkollega käy toteamassa, että tänään sitten vain yritetään pysyä hereillä. Tämän analyysin kuulemme noin puoli tuntia myyntiajan alkamisen jälkeen ja se on täsmällisen oikeassa. Ei se mitään. Jouluun on vielä kuukausi aikaa ja jännäähän tämä joka tapauksessa on. Illalla olen kylmissäni ja väsynyt. Ja sikäli inspiroitunut, että luon uusia tuotteita: Jäte-avainnauhat ja -rannekkeet saavat alkunsa. Jäte. Hah. Voiko sellaisen nimen antaa tuotteelle? Minä päätän voida.

Pari viikkoa myöhemmin tonttulakkipäivä tuntuu tuoneen joulumielen kulkijoihin kaljanteisesta tanteresta huolimatta. Ihmisiä alkaa ostatuttaa. Pihalla vierailee a cappella -kuoro ja joulupukki. Huomaan nauttivani tästä. Saan esiintyä ja nauraa asiakkaiden kanssa. Toisin kuin opetustyössä, kukaan ei v*ttuile esiintymiselleni. Jokaiseen tervehdykseen en tietenkään saa vastausta, mutta tarjottu on annettu. Toistan huopasaippuaesitelmäni uudestaan ja uudestaan. Selitän, että tablettipussissa on tarkoitus säilyttää mobiililaitetta eikä pillereitä. 

Seuraavalla viikolla käyn läpi aiemmin värjäämiäni kankaita ja aloitan uusien pikkupussukoiden ompelun. Valmistan napit uusiin huopataskuihin. Saan käsiini turvalukkoja ja papukaijaklipsejä avainnauhoihin. Edistän omia joululahjojamme. Ompelen ja katson samalla Pikku Kakkosta lapseni kanssa. Solmeilen jätenauhoja ja katson illalla hetken omaa ohjelmaani. Oleskelen kylpyhuoneessa kädet saippuavaahdossa ja päätän, että nämä ovat viimeiset ennen joulua. Sitten saan uuden tilauksen - eivätkä nekään osoittaudu vielä viimeisiksi. Päivisin käyn koululla nautiskelemassa kaikessa rauhassa ryijyjen suunnittelusta. Ja hoidan samalla myyntitapahtumien valmisteluja: pöytäliinat pitää mankeloida, kassa toimittaa seuraavalle ja kyydit tavaroille järjestää. Näyttöön liittyvää keskeneräistä portfoliota en ehdi edistää, vaikka arvioijilta jo etukäteen saamani hyvä palaute motivoi.

Joku kysyy, mitä aion tehdä jouluna. Vastaan, että makaan varmaan kuumeessa. Ei se mitään. Jouluun on vielä yli viikko. Lopulta kyse on kuitenkin vain tasapainosta. Ehdin kävellä lumipyrystä nautiskellen neljä kilometriä koulusta kotiin ja tehdä Tinttanan kanssa lumitöitä. Vapaana lauantaina ehdin mukaan lähisuvun piirakkatalkoisiin ja huomaan, että kakkaroiden ajelu on itse asiassa aika mukavaa ja kevyttä puuhaa levottomille käsille. Seisomatyökään ei tunnu enää missään sen jälkeen, kun ompelupöytäni sähkömekanismi alkoi temppuilla ja aloin ommella seisten. Ehdin tavata vanhoja ystäviä sekä siiderin että saunan merkeissä. Olen paikalla, kun lapseni monen kuukauden takapakin jälkeen voittaa uppoamisen pelkonsa ja lähtee jälleen hyppimään ja uimaan itse ilman kelluttavaa vyötä. Vietän Puolisoni kanssa kymmenvuotisvuosipäivää asianmukaisesti elokuvaensi-illassa ja uudessa ravintolassa.

Ennen nukkumaan menoa Tinttana kysyy vielä, että Äiti, leikittäisiinkö Toivolan Pihaa. Ehkä huomenna. Ensi viikolla en leiki. Ensi viikolla olen paikalla, hymyilen, nautin, hytisen, jaan ostamisen ja antamisen iloa kohtuullista maksua vastaan. Tiistaina menen kuitenkin Tinttanan kanssa katsomaan kaupungin jouluikkunat, kampaajalle ja ehkä syömään. Ne noin neljätoista tuntia päivässä pitää vain jakaa tarkasti. Tammikuuhun on enää kaksi viikkoa, sitten hiljenee. Seuraavaan jouluun osaan valmistautua jo paremmin. Ehkä.

Juhannus ja juhla ja mittumaari

Ensinnäkin kiitos kaikille syntymäpäiväni johdosta onnitelleille! Erityinen kiitos kaikille juhlintaan osallistuneille ja erityisen erityisesti sen järjestäjille! Varsinainen päivä oli eilen. Koska juhlat oli jo juhlittu, saatoin viettää päivän touhuamalla kesäisen tyhjässä värjäämössä kaikessa rauhassa. (Samalla sain kirjoitettua viimeisen kevään rästikurssin loppuraportin, mutta siinä nyt ei ole enää mitään kiinnostavaa.) 

Värjäämö tarjosi taas parasta antiaan: joku (h*lkkarin taulapää) oli ilmeisesti ottanut keltaista värijauhetta sinisellä lusikalla ja jättänyt lusikan vielä purkkiin. Sen jälkeen totesin suolan olevan lopussa. Laitettuani kankaat jo kattilaan tajusin, että "rot" ja "rot" ovat eri värejä ja lopuksi tajusin unohtaneeni väriliemen neutraloimiseen tarvittavan etikan. 

Onneksi ihana (ja kevään viimeinen työkuntoinen) opettajamme oli paikalla pelastamassa, antoi hiljaista henkistä tukea poistamalla sinisen lusikan purkista ja kaivoi kaapista ruokasuolaa, joka yhdessä oikean suolan kanssa riitti kuin riittikin. Samasta kaapista löysin koulun jämäpullon etikkaa, ja saatoin kaataa liemet pois heti sen sijaan, että olisin jättänyt ne odottamaan seuraavaa käyntiäni koululla. Violettiin kattilaan heitin hätäpäissäni lisää sinistä ja oikeaa "rot:a" ja ihan hyvähän siitä tuli. Pyykkipulveriakin löytyi kaapista juuri riittävästi omaan tarpeeseeni, mutta siihen se sitten menikin. Alan melkein pitää värjäystä hauskana puuhana.

 Kotiin tultuani odottamassa oli pitkästä aikaa sushia - ja ihana ihana Talisan Pupu puikkis! Erityisesti nuoresta iästään huolimatta kovia kolhuja kokenut tablettini arvostaa tätä. 

Kesäjuhlapuuhista puheen ollen en voi olla vielä kertomatta juhannustöistäni, kun Veljeni ja Kälyni antoivat avokätisesti nauttia metsänsä antimista. Olin tähän astisella koulu-urallani välttynyt kaikilta kasvien keruu -kesätehtäviltä, mutta nyt sellainen lävähti käsille. Luontovärjäyskurssia odotellessa. Myönnän, että varpujen, kuorien ja versojen poimiminen ja nippujen ripustelu parvekkeelle kuivamaan juhannuspäivänä herätti tiettyä mystisen juhlallista tunnelmaa. Lupiinit tungin vain muovipussissa pakastimeen - siinä ei sitten mitään taikaa ollutkaan. 

Sepän Puoti

Kankaan Luovalla Kampuksella on toiminut viime talvesta saakka Pieni Käsityöpuoti. Se on syntynyt yhteistyöstä ja innosta kokeilla, yrittää. Viime syksyn uutena opiskelijana olen saanut seurata vierestä, mitä tapahtuu, kun oppimisen halu ja tekemisen ilo saavat kasvaa hyvässä ohjauksessa. Tänä keväänä Puodin käsityötuotteiden valikoima on laajentunut hurjasti oman vuosikurssini tuodessa myyntiin ensimmäisiä tuotteitaan. Puoti on edelleen pieni, mutta nyt se alkaa kaivata lisää hyllytilaa. 

Työsali on usein täynnä. Loimitukin hammasrattaat narisevat, kun into ei anna aikaa käydä hakemassa öljyä - mikä voisikaan innostaa enempää kuin uusi loimi puissa! Öljytään heti, kun ehditään. Luokassa surraa ompelukone - ompelukone kertoo valmistumisen olevan jo lähellä. Ompelija hellittää paininjalan ja nostaa seuraavan kappaleen paininjalan alle. Jos on tarkkana, voi sen hetken aikana luokkaan kuulla seinän takaa painepesurin hurahtavan päälle - joku sai erän painettua ja pesee seulaa. Uuni on jo lämpiämässä: sinne painaja kohta nostelee tuoreet kuvansa ja ohikulkijan silmä katsoo uutta viivaa, joka kiinnittyy kankaaseen kestääksen siinä pesusta toiseen. Painopäässä ei edes huomata, kuinka salin toisessa päässä on hikeä pyyhkien saatu rulla nostettua telojen väliin ja huovutuskone kolahtaa käyntiin. Huopatossutehtaan hiljaisuus on vain kummallinen kansanuskomus. 

Keskellä kaikkea, siinä pöydän ääressä, istuu joku korvatulpat korvissa ja kirjoittaa, piirtää, laskee, sommittelee, kokeilee, ajattelee, luo. Kaukana kaikesta touhusta, oman mielensä kierteissä.

Käsityöpuoti jää kesälomalle, vaikkei Kangas täysin hiljene kesälläkään. Mutta mitä niille ihmisille tapahtuu kesällä? Mitä tapahtuu yhteishengen nostattamalle energialle, missä jatkuu taitavien käsien liike? 

Sepän Puoti aukeaa viikon päästä Jyväskylän keskustan tuntumassa. Siellä ne into ja yhteistyö lomailevat. Siellä on talkoovoimin pystyyn laitettu kesäpuoti. Juuri artesaaniksi valmistuneiden ja juuri vauhtiin päässeiden syksyllä jatkavien opiskelijoiden työt ovat esillä ja myytävänä. Siellä ovat myös Virokannaksen tuotteet ensimmäistä kertaa julkisesti myynnissä.

Pussukat

Kankaanpainantakurssin jälkeen meidänkin ryhmämme pääsi vihdoin syksystä asti odotetulle vajaan parin viikon ompelukurssille. Syksystä asti odotetun ompelusta teki se, että nyt on vihdoin aika saattaa valmiiksi huovutuskurssin tyynyt ja muut matkanvarrella työstetyt tuotteet. Päästään käyttämään niitä värjättyjä ja painettuja kankaita. Myös niitä, jotka eivät näyttäisi mihinkään oikein edes kelpaavan.

Ompelu aloitettiin tiistaina peruspussukan ompelulla: yksinkertainen kaava, tuettu miehusta, vuori ja vetoketju. Ei mitään kovin intohimoista. Ei mitään kovin ihmeellistä. Paitsi että se valmistuu nopeasti. Siis verraten nopeasti suhteessa pari päivää paukutettuihin mattoihin ja puoli vuotta ompelua odottaneisiin huopiin. Olin itse tiistain toisaalla ja keskiviikkona - täytyy myöntää - ihmettelin vähän huvittuneena kanssaopiskelijoiden kouluun ryönäämiä kangaskasseja, jotka tukkivat ahtaan luokan käytäviä ja rajallista työpöytätilaa. Sitten sain oman pussukkani valmiiksi enkä ihmetellyt enää mitään. 

Miksi päädyin kaivamaan vapisuttavan innon vallassa vanhoja kankaita kaapista? Illalla taskulampun valossa, kun Tinttana jo nukkui. Miksi minäkin, mielestäni melko rationaalinen ihminen, kannoin seuraavana päivänä kouluun kassillisen noita kankaita, vaikka on selvää, ettei yhden lyhyen koulupäivän aikana ehdi kuluttaa metritolkulla kangasta, jos tekee vain käteen sopivia tuotteita? Mutta etukäteen oli mahdotonta päättää, mitä kangasta haluaisin käyttää. Hetkessä tehtäviä nopeita valintoja: millainen tukikangas tähän sopii? Kokeillaan tätä. Sopisiko tämä vuoreksi? Vai tehdäänkö tähän liukas sisäpinta? Minkä värinen vetoketju? Kokeilen nyt eri muotoisella kaavalla.

Ensin sen sanoitti takanani istuva toveri, sitten sama huudahdus kuului toiselta puolelta luokkaa: se tunne, kun saa jotain valmiiksi. Se tunne, minkä siitä saa, kun on ensin oppinut uuden taidon - vaikka kuinka yksinkertaisen - ja sitten melko lyhyessä ajassa saa tehtyä valmiin, käyttökelpoisen tuotteen. Ja siihen voi tosiaan oikesti upottaa sen typerän leimasinkokeilun, josta syntyi kaksivärisiä sydämiä ja vesirokkoista pistepintaa, joka kaiken lisäksi kuivui hitaasti ja levisi paikoin.

Eilinen oli viimeinen vapaa pussukointipäivämme. Ensi viikolla palaamme niihin tyynyihin ja muihin keskeneräisiin hartaasti suunniteltuihin ja harkittuihin kokonaisuuksiin, varsinaisiin tuotteisiimme. Mutta odottiko kukaan tätä innoissaan? Ei. Pussukat tuntuivat saaneen haltuunsa jokaisen. Eri muotoiset, eri väriset, omaan käyttöön tulevat, lahjaksi annettavat, myöhemmin ehkä myytävät sekä ne, jotka tehtiin vain tekemisen riemusta. Tai valmiiksi saamisen euforiassa. Pussukkaan verrattuna tyyny on niin maailman tylsin asia. Paitsi verho on ehkä vielä tylsempi.

Kankaanpainannan peruskurssi

"Aaaarrgh!" 
"Älä nyt, se on hieno! Minen ainakaan huomaisi mitään."
"Joo ei kyllä pistä silmään yhtään."
"Mutta tohon tuli tommonen! Ja miksi toi nyt teki noin."
"Sen peittovalkoisen kanssa pitää olla tosi nopea. Siksi sitä ei yleensä käytetä peruskurssilla."
"Ääh."
"Ei se mene hukkaan. Siitä saadaan oikein hyvä pussukka. Anna itsellesi lupa harjoitella."
"Joo tosta tulee tosi hieno pussukka!"

"Ootko jonossa suihkuun?"
"Joo oon."
Kssshhhh!!!!
"Saanko laittaa siihen altaaseen, kun meinaa kuivua tukkoon." 
"Otan vain raakelin tästä välistä..."
"Joo eikä mulla mene kauaa"
Kssshhhh!!!
"Yh. Pärskäytin sitten naamalle."
"Yh." 
"Sori, otan vielä tosta lusikan..."
"Hei ootko käyttänyt tätä painepesuria? Miksei täältä tule painetta?"
"Öö... Onko se seinässä?"
"Varo, mahunko tästä..."
Hurrrr!!! Kssshhhh!!!

"No voi ei. Taas unohtui käydä kaupassa. Saanko lainata sun teippiä?"
"Joo ota vain."
Hurrrr!!!
"Painatko vielä tässä?"
"Öö..."
"Meen sit tonne."
"Saanko äkkiä kuivata tän välissä?"
"Joo mä en enää tarvii sitä fööniä."
Hurrrr!!!
"Aaaarrgh! Tää suorakulmain ei ole suora!"
"Mut hei siitä tulee ihan hyvä pussukka."

"Ääh. Nyt oon kyllä ihan jumissa. Miten te laittaisitte tän?"
"Kokeile laittaa tolleen vinoon. Musta se on hieno. Onko toi sitä helmiäistä?"
"Joo laitoin siihen vähän punaista."
"Mä laittaisin myös vähän keltaista."
"Hm. En tiiä." 
"Onhan sulla se luotisuora?"
"Öö..."
"Onko toi nyt se varsinainen työ?"
"Ei! Onneksi! Tää on vielä kokeilu." 
"Kokeile tehdä siitä pintaa -- Ja hei sitä ei kannata raapia lusikalla! Ota semmoinen pikkulasta."
"Ääh. En tiiä. No, ehkä siitä joku pussukka tulee."

"Ai vitsit olisko hieno, jos laittaisinkin tohon vielä mustaa päälle?!"
"Kuulostaa hyvältä! Ja siihen alle vaikka paperikaaviolla semmoinen väriympyrä!"
"Nyt tulee kyllä tosi hieno pussukka tästä!"
"Joo mä haluun kans tommoisen pussukan!"

Villakudonnaisia

Viikot ovat juosseet tänä syksynä nopeaan ja työpäivien ohessa olen saanut koulutöitäkin eteenpäin ja puilta pois. Mattoloimi odottaa jo siinä pisteessä, että huomenna pitäisi päästä kutomaan. Äidin vanhoista villalangoista luomaani lointa jäi pakollisen huivin jälkeen yli niin, että kävin syysloman ratoksi kutomassa pätkän kirkkaampia värejä. Tanakasta punaisesta, sinisestä ja vihreästä syntyi pieni talvinen villakudonnainen, jonka lopullinen käyttötarkoitus on vielä hieman hämärän peitossa. 

Myös tämä kudelanka on Äitini varastoista. Ohut villalanka on ylijäämää komeasta raanusta, jonka muistan lapsuuskotini eteisportaikosta paraatipaikalta. Raanu oli aina hieman kummallinen: kasarilapsen oli vaikea täysin käsittää, miksi seinällä oikeastaan oli tekstiili. Ja mitä sen kantikkaat kuviot esittivät? Eiväthän ne mitään esitä, mutta kiehtovat silti. Ne ovat vanhoja kudonnaiskuvioita. Ruutuja ruutujen sisässä. Ruutuja, joiden kulmista syntyy toisia ruutuja. Toisaalta raanu oli aina ollut siinä eikä sen olemassaoloa voinut sikäli kyseenalaistaa. Raanu on tummasävyinen ellei suorastaan synkkä. Sellaisena sen muistan ja vähän sellainen se on edelleen Äitini uudessa olohuoneessa. Mutta kun kudoin raanun jämälangat luonnonvalkoiseen loimeen, langat olivatkin väriltään kirkkaat! Hehkuva punainen keräsi työsalissa jopa muutamia kommentteja loistaessaan useamman päivän puilla ohihyörijöiden ilona minun juostessani palkkatyössä.

Mutta se ohuen villalangan kutomiskuntoon saattaminen! Se vei aikaa varmasti enemmän kuin itse työ. Vuosikymmeniä vanhat vyyhdit oli helppo pyöritellä auki vyyhtipuilla, mutta Äitini valmiiksi aikanaan puolaamat langat vaativat pitkän odotuksen kikurtamina takertua toisiinsa, kun puolasin niitä uudelleen kaksinkertaisiksi. Lopulta sain aikaan todellisen sotkun "säästäessäni aikaa" punaisen vyyhdin lopun kanssa: arvelin keriväni siitä nopeammin muutaman viimeisen kierroksen ilman vyyhtipuita. No, aikaa ei säästynyt, mutta ymmärrys ja kunnioitus tätä materiaalia kohtaan syveni taas hieman. 

Loimen luomisen, lankojen setvimisen ja puolaamisen, itse kutomisen sekä puilta pois oton jälkeen on vielä viimeistelytöitä. Huivin toisen puolen hapsut on solmittu, mutta toinen puoli odottaa vielä sopivaa luppohetkeä. Tämän jälkeenhän huivi on tarkoitus vielä värjätä ja ties mitä. Käsityön hinta syntyy siihen käytetystä ajasta. Ja sitä aikaa kyllä kuluu. 

Miksi sitä lointa sitten jäi niin paljon yli? Laskuvirheeseen en sentään ihan vähällä sorru. Vihmeränä tekijänä en tietenkään tarkistusmittauttanut huivia opettajalla tai tullut kysyneeksi asiasta. Osaanhan minä itsekin mittanauhaa käyttää. Loimeen oli toki laskettu asianmukaisesti pituussuunnassa tapahtuva kutistuminen, kasaan painuminen, kun puilla olon aiheuttama venyminen loppuu. Ymmärrykseni tätä kutistumisvaraa kohtaan vain ei ollut vielä syventynyt: täytyisi kutoa sen verran pidemmälti. 

Tämänkin takia uudet opintoni ovat olleet innostavia. Tämän huivin kohdalla tein virheen, koska en ymmärtänyt. Virhe ei oikeastaan haittaa, koska kyse on vain muutaman sentin poikkeamasta suunnitelman suhteen, mutta ymmärtäessäni poikkeaman syyn, ymmärrän paremmin kutomisprosessia ja tekstiilimateriaalin käyttäytymistä kangaspuissa. Olen siis oppinut.