Viikot ovat juosseet tänä syksynä nopeaan ja työpäivien ohessa olen saanut koulutöitäkin eteenpäin ja puilta pois. Mattoloimi odottaa jo siinä pisteessä, että huomenna pitäisi päästä kutomaan. Äidin vanhoista villalangoista luomaani lointa jäi pakollisen huivin jälkeen yli niin, että kävin syysloman ratoksi kutomassa pätkän kirkkaampia värejä. Tanakasta punaisesta, sinisestä ja vihreästä syntyi pieni talvinen villakudonnainen, jonka lopullinen käyttötarkoitus on vielä hieman hämärän peitossa.
Myös tämä kudelanka on Äitini varastoista. Ohut villalanka on ylijäämää komeasta raanusta, jonka muistan lapsuuskotini eteisportaikosta paraatipaikalta. Raanu oli aina hieman kummallinen: kasarilapsen oli vaikea täysin käsittää, miksi seinällä oikeastaan oli tekstiili. Ja mitä sen kantikkaat kuviot esittivät? Eiväthän ne mitään esitä, mutta kiehtovat silti. Ne ovat vanhoja kudonnaiskuvioita. Ruutuja ruutujen sisässä. Ruutuja, joiden kulmista syntyy toisia ruutuja. Toisaalta raanu oli aina ollut siinä eikä sen olemassaoloa voinut sikäli kyseenalaistaa. Raanu on tummasävyinen ellei suorastaan synkkä. Sellaisena sen muistan ja vähän sellainen se on edelleen Äitini uudessa olohuoneessa. Mutta kun kudoin raanun jämälangat luonnonvalkoiseen loimeen, langat olivatkin väriltään kirkkaat! Hehkuva punainen keräsi työsalissa jopa muutamia kommentteja loistaessaan useamman päivän puilla ohihyörijöiden ilona minun juostessani palkkatyössä.
Mutta se ohuen villalangan kutomiskuntoon saattaminen! Se vei aikaa varmasti enemmän kuin itse työ. Vuosikymmeniä vanhat vyyhdit oli helppo pyöritellä auki vyyhtipuilla, mutta Äitini valmiiksi aikanaan puolaamat langat vaativat pitkän odotuksen kikurtamina takertua toisiinsa, kun puolasin niitä uudelleen kaksinkertaisiksi. Lopulta sain aikaan todellisen sotkun "säästäessäni aikaa" punaisen vyyhdin lopun kanssa: arvelin keriväni siitä nopeammin muutaman viimeisen kierroksen ilman vyyhtipuita. No, aikaa ei säästynyt, mutta ymmärrys ja kunnioitus tätä materiaalia kohtaan syveni taas hieman.
Loimen luomisen, lankojen setvimisen ja puolaamisen, itse kutomisen sekä puilta pois oton jälkeen on vielä viimeistelytöitä. Huivin toisen puolen hapsut on solmittu, mutta toinen puoli odottaa vielä sopivaa luppohetkeä. Tämän jälkeenhän huivi on tarkoitus vielä värjätä ja ties mitä. Käsityön hinta syntyy siihen käytetystä ajasta. Ja sitä aikaa kyllä kuluu.
Miksi sitä lointa sitten jäi niin paljon yli? Laskuvirheeseen en sentään ihan vähällä sorru. Vihmeränä tekijänä en tietenkään tarkistusmittauttanut huivia opettajalla tai tullut kysyneeksi asiasta. Osaanhan minä itsekin mittanauhaa käyttää. Loimeen oli toki laskettu asianmukaisesti pituussuunnassa tapahtuva kutistuminen, kasaan painuminen, kun puilla olon aiheuttama venyminen loppuu. Ymmärrykseni tätä kutistumisvaraa kohtaan vain ei ollut vielä syventynyt: täytyisi kutoa sen verran pidemmälti.
Tämänkin takia uudet opintoni ovat olleet innostavia. Tämän huivin kohdalla tein virheen, koska en ymmärtänyt. Virhe ei oikeastaan haittaa, koska kyse on vain muutaman sentin poikkeamasta suunnitelman suhteen, mutta ymmärtäessäni poikkeaman syyn, ymmärrän paremmin kutomisprosessia ja tekstiilimateriaalin käyttäytymistä kangaspuissa. Olen siis oppinut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti