Kun olin pieni, Äidilläni oli kangaskaappi. Ei kovin suuri, mutta monipuolinen. Siellä oli sekalaisten nappien, nauhojen ja lankakerien lisäksi läjä tilkkuja ajalta, jolloin hän vielä ompeli kaikenlaista - pääasiassa lasten vaatteita ja kodin tekstiilejä. Aika ajoin koin mielenkiintoa kaapin penkaamiseen ja tein löytöjä, joiden tuloksena sain Äidin joskus tekemään minulle hernepusseja ja barbien vaatteita tai auttamaan minua tekemään itse jotain. Yhteen pussiin en kuitenkaan halunnut koskea.
Oranssista muovikassista oli katkennut kahva ehkä jo vuosikymmeniä sitten. Pussi levitti lankojen ja kangastilkkujen sekaan outoa vastenmielistä hajua. Lapsen utelijaisuus sai minut joskus kurkistamaan pussiin, jonka sisältö oli kaapin tylsin: luonnonvalkoista lankaa kummallisilla kiepeillä. Ei niin mitään mieltä. Palasin äkkiä tutkimaan värikkäitä, pehmeitä ja hapsuvaisia pieniä jämäkeriä. Haisevaa lankaa olisi ollut enemmän, mutta se tuntui olevan kaapissa lähes kiusallaan.
Paljon myöhemmin Äiti kävi useasti läpi jämälanka ja -kangasvarastoaan. Enimmäkseen se sisälsi tosiaan pieniä jämiä puuvillaa ja tekokuitua usealta vuosikymmeneltä. Mutta yksi aarre nousi aina ylitse muiden: kolme isoa vyyhtiä jämäkkää villalankaa ehkä neljän - ehkä viiden - kymmenen vuoden takaa revenneessä Ruthin leipomon kassissa. Silloin joskus Äiti niistä oli jotakin tehnyt, mutta näin paljon oli jäänyt yli. Tiiviissä tasaisen vaaleassa langassa saattoi tuntea aidon villan rasvaisuuden - ja ominaishajun.
En voisi keksiä mielekkäämpää materiaalia aloittaa ensimmäistä kudontatyötäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti