Kankaanpainantakurssin jälkeen meidänkin ryhmämme pääsi vihdoin syksystä asti odotetulle vajaan parin viikon ompelukurssille. Syksystä asti odotetun ompelusta teki se, että nyt on vihdoin aika saattaa valmiiksi huovutuskurssin tyynyt ja muut matkanvarrella työstetyt tuotteet. Päästään käyttämään niitä värjättyjä ja painettuja kankaita. Myös niitä, jotka eivät näyttäisi mihinkään oikein edes kelpaavan.
Ompelu aloitettiin tiistaina peruspussukan ompelulla: yksinkertainen kaava, tuettu miehusta, vuori ja vetoketju. Ei mitään kovin intohimoista. Ei mitään kovin ihmeellistä. Paitsi että se valmistuu nopeasti. Siis verraten nopeasti suhteessa pari päivää paukutettuihin mattoihin ja puoli vuotta ompelua odottaneisiin huopiin. Olin itse tiistain toisaalla ja keskiviikkona - täytyy myöntää - ihmettelin vähän huvittuneena kanssaopiskelijoiden kouluun ryönäämiä kangaskasseja, jotka tukkivat ahtaan luokan käytäviä ja rajallista työpöytätilaa. Sitten sain oman pussukkani valmiiksi enkä ihmetellyt enää mitään.
Miksi päädyin kaivamaan vapisuttavan innon vallassa vanhoja kankaita kaapista? Illalla taskulampun valossa, kun Tinttana jo nukkui. Miksi minäkin, mielestäni melko rationaalinen ihminen, kannoin seuraavana päivänä kouluun kassillisen noita kankaita, vaikka on selvää, ettei yhden lyhyen koulupäivän aikana ehdi kuluttaa metritolkulla kangasta, jos tekee vain käteen sopivia tuotteita? Mutta etukäteen oli mahdotonta päättää, mitä kangasta haluaisin käyttää. Hetkessä tehtäviä nopeita valintoja: millainen tukikangas tähän sopii? Kokeillaan tätä. Sopisiko tämä vuoreksi? Vai tehdäänkö tähän liukas sisäpinta? Minkä värinen vetoketju? Kokeilen nyt eri muotoisella kaavalla.
Ensin sen sanoitti takanani istuva toveri, sitten sama huudahdus kuului toiselta puolelta luokkaa: se tunne, kun saa jotain valmiiksi. Se tunne, minkä siitä saa, kun on ensin oppinut uuden taidon - vaikka kuinka yksinkertaisen - ja sitten melko lyhyessä ajassa saa tehtyä valmiin, käyttökelpoisen tuotteen. Ja siihen voi tosiaan oikesti upottaa sen typerän leimasinkokeilun, josta syntyi kaksivärisiä sydämiä ja vesirokkoista pistepintaa, joka kaiken lisäksi kuivui hitaasti ja levisi paikoin.
Eilinen oli viimeinen vapaa pussukointipäivämme. Ensi viikolla palaamme niihin tyynyihin ja muihin keskeneräisiin hartaasti suunniteltuihin ja harkittuihin kokonaisuuksiin, varsinaisiin tuotteisiimme. Mutta odottiko kukaan tätä innoissaan? Ei. Pussukat tuntuivat saaneen haltuunsa jokaisen. Eri muotoiset, eri väriset, omaan käyttöön tulevat, lahjaksi annettavat, myöhemmin ehkä myytävät sekä ne, jotka tehtiin vain tekemisen riemusta. Tai valmiiksi saamisen euforiassa. Pussukkaan verrattuna tyyny on niin maailman tylsin asia. Paitsi verho on ehkä vielä tylsempi.
