Joulun lähestyminen lisää inspiraatiota. Jo laittaessaan tontunpartalankasilppua talteen tietää, ettei sitä kyseistä parrakasta tonttua koskaan tule olemaan. Mutta vaikea on heittää poiskaan, kun joulukin on tulossa. Tuo kavala juhlapyhien sesonki keskellä pimeintä talvea houkuttelee kuvittelemaan itsestään mahdottomia. Jospa tekisinkin joululahjat itse. Jospa painaisin keittiöön sen paremman mallisen verhon jouluversiona. Jospa paskartelisin yhtenäiset kuusen koristeet. Vaikka kahdella eri teemalla, niin voisi sitten aatonaattona valita. Jospa tekisin kaikki keskeneräiset työt valmiiksi ennen joulua. Jospa tekisin nyt sen himmelin!
Puolisoni on järki-ihminen. Hän suhtautui lainaamaani himmelikirjaan niin totaalisen innottomasti, että palautin sen. Meillä on kerrostalokolmio täynnä pölyä. Kaikki ilmatila on tarpeen, jotta voimme hengittää. Himmeli. Ei hyvänen aika.
Eilen istuin koululla solmimassa uutta mattoani (kirjaimellisesti sormet verillä, mutta se on toinen tarina), kun pöydän ympärille kokoontui ryhmä opiskelutovereitani, jotka suunnittelivat askartelupajaa pidettäväksi Toivolan joulupihalla. He aikovat ohjata muiden muassa himmelin tekoa vanhoista kirjoista. Kysymällä muutaman oikean kysymyksen ja vilkuilemalla solmujeni takaa touhua sain ispiraatiolleni toteutusvoimaa. Vanhoja kirjoja on saatavilla helpommin kuin olkia. Vanhoja kirjoja on meilläkin. Kirjojen lisäksi tarvitaan vain liimaa, sakset, lankaa ja neula.
Kellastuneen ja kansistaan irtautuneen saksankielisen virsikirjan sivut olivat täydellisiä. Eli pieniä. Ja kauniin värisiä. Minun himmelini on pieni. Ja kauniin värinen.
Nyt voi alkaa joulu tulla - minä tein jo himmelinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti