Artesaaniopintojani on nyt takana reilu viikko. Ensimmäisten päivien höntsäilyä ja pienen kampuksen haltuunottoa seurasi täyteläinen ja ohjelmoitu työviikko. Maanantain ja tiistain käytin aina intensiiviseen opetuskeikan tekemiseen. Keskiviikko ja torstai kuluivat kahdella erilaisella opintomatkalla täysin uusien ihmisten seurassa. Ja kun perjantaina vihdoin pääsimme aloittamaan varsinaisen tekemisen koululla, oli iltapäivällä reväistävä itsensä pakolla työn äärestä, jotta ehdin hakemaan Tinttanaa hoidosta.
Keskiviikkona ajoimme aamulla Petäjävedelle. Ensimmäisenä kohteena ryhmämme tutustui Piesalan lammastilaan, missä tuotetaan, käsitellään ja myydään suomenlampaan villaa ja villatuotteita. Piikun villoja värjätään herkullisin sävyin, mutta luonnollisissakin väreissään lampaat tuottavat erilaisia valkoisia, ruskeita ja harmaita. Vaikka keritty, pesty ja karstattu villa on pehmeää ja suloista, helähdytti pienten karitsoiden määkinä ehkä vielä enemmän. En ole ennen uskonut pikku lampaiden ihanuuteen, mutta muutaman päivän ikäisten päkien käydessä yhteen kasaan päiväunille toisiaan vasten on pakko myöntää asian todellinen laita.
Aloitimme villaan perehtymisen siis kirjaimellisesti aivan alusta. Petäjävedellä kiersimme myös paikallisen kirpputorin ja vanhan kirkon. Viimeinen kohteemme oli Villakamari, missä mieli alkoi avautua uudella tavalla sille, mihin kaikkeen villa voi muovautua. Villa oli löytänyt muotonsa painavista maanvärisistä huopakivistä kepeisiin huopakoristeltuihin silkkihuiveihin. Vedellä ja saippualla määkivästä karvapallosta voidaan saada aikaan vaatteita, jalkineita, asusteita, koristeita, koruja, käyttöesineitä, tyynyjä, peittoja, valaisimia ja käytännössä mitä vain, minkä haluaa olevan lämmin ja pehmeä.
Jos keskiviikkoiltapäivänä mieli oli täynnä, niin torstai avasi aivoista uusia alueita, joihin tallettaa havaintoja ajatusten siemeniksi. Lähdimme Jyväskylästä aamuseitsemältä Helsinkiin Habitare-messuille, mistä palasimme samaa tietä iltayhdeksältä. Oman kurssiryhmänsä alkaa jo tuntea nimeltä, mutta nyt bussi oli täynnä myös edellisvuonna aloittaneita, kalustelinjan sekä visuaalisen ilmaisun opiskelijoita. Keskitin jäljellä olevan energiani sosiaalisen verkostoitumisen sijaan messujen sisältöön.
Nuorten suunnittelijoiden prototyyppien, sisutuksen tulevien trendien arvailun ja kierrätystuoteideoiden keskellä vaeltaessa saattoi huomata itsessään alkavan identiteetin muutoksen. Yhä johdonmukaisemmin mieleen nouseva kysymys oli "mitä minä voisin tehdä" sen sijaan, että olisin jäänyt miettimään, mitä haluaisin saada kotiini hankittua. Ensisijaista ei ole enää se, mistä minä itse eniten pidän, vaan se, mitä haluttavaa minä voisin muille valmistaa.
Kaiken nähdyn ja omaksutun jälkeen perjantain koetilkkujen huovuttaminen pienryhmän kanssa koululla oli tosiaan palauttavaa. Ehkä ensi viikko pysyy paremmin tasapainossa. Ehkä tähän touhuun löytyy joku päivittäinen rutiini ja rytmi. Tähän asti opintojen aloitus on ollut ihan jazzia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti