Pupuhuppari

Joitain viikkoja (tai päiviä tai kuukausia, olen vieraantunut ajan todellisesta kulusta viime aikoina ja siksi blogikin on ollut pitkään kovin hiljaa) sitten innostuin sosiaalisessa mediassa erään ompeluryhmän ilmoille heittämästä haasteesta. Ideana oli, että osallistuja pyytäisi jotakuta tuttavaansa valitsemaan kangasvarastostaan satunnaisen kankaan ja ompelisi siitä sitten jotain. Mahtavaa! Yllätyskangas omasta kaapista! Mitähän sieltä löytyisi?! Kuinka hyödyllistä ja jännittävää! No, ei ollut. 

Pyysin tietysti itseoikeutetusti Tinttanaa valitsemaan kankaan Puolisoni avustuksella. Mietin etukäteen erilaisia todennäköisiä ja toisaalta yllättäviä vaihtoehtoja. Jotain kuosillista varmasti. Tai sitten pala satunnaista resoria. Ylähyllyllä olisi myös muutamia vanhoja verhoja ja joitakin eri aikoina dyykattuja kierrätyskankaita. Onko siellä mitään pinkkiä? Onko siellä mitään pörröistä? Alakorissa on pari pientä palaa ikivanhaa teddykarvaa...

Se, mitä en muistanut, oli melkoisen suuri pala hyvin violettia merinovillacollegea. Niin violettia, että sen on täytynyt upota Tinttanan tajuntaan kuin häkä. (mistä muuten moinen sanonta? Mihin se häkä uppoaa? Punasoluihin?) 

Ja siinä se sitten oli. Merinovilla vasten kasvoja juuri poikkeuksellisen keväthelteen päästyä vauhtiin. Ei tullut kesähamosta tästä yllätyskankaasta. Ei tullut rusettipantaa eikä hihatonta kesäpaitaa itselleni. Ei tullut edes boksereita. Olin työntänyt violetin inhotuksen mielestäni sen jälkeen, kun talvella tein siitä Tinttanalle legginsit ja mekon, jotka upposivat lapseen kuin - öö - kuuma veitsi voihin? Turhautumiseni kankaaseen johtui siitä, että saumat alkoivat irvistellä parin käyttökerran jälkeen ja tuomitsin kankaan liian heikkolaatuiseksi, vaikka olinkin ollut vaikuttunut merinovillanukkaisesta joustocollegesta, joka oli tavanomaista lämpimämpää ja pehmeämpää, mutta silti kevyttä. Myöhemmin totesin, että saumojen heikkous johtui ompelukoneeni silloisista huonoista asetuksista, mutta yhtä kaikki, työnsin kankaan kaapin perälle. Nyt menin ja pesin parvekkeen ja työnsin kankaan lisäksi koko haasteen mielestäni. 

Seuraavana päivänä tartuin kuitenkin mörkööni ja leikkasin kankaan. Saisin sen kaiken käytettyä melko hyvin Tinttanan huppariin. Tämä vakuutti kovasti käyttävänsä kokoviolettia hupparia; halaili kangasta ja silitteli pehmeää nukkapuolta. Annoin hänen itse valita hyvin violetit resorit. Minä taas epäilin suuresti, olisiko violetin vetovoima niin suuri, että huppari kelpaisi päälle. Hyvänen aika, sehän oli pään yli pujotettava, lämmin, pitkähihainen vaate. Eli kaikkea sitä, mihin Tinttana ei yleensä suostunut millään. Yritin huvittaa itseäni suunnittelemalla pienen applikaation taskun viereen. Sitten se alkoi tuntua liian työläältä. Leikatut kappaleet jäivät pöydälle. 

Tinttana on nyt parina päivänä käyttänyt edellistä tekemääni hupparia hyvillä mielin ilman tappelua ja siitä rohkaistuneena sain voimaa tarttua asiaan jälleen. En halua yhtään ufoa lisää laatikkooni pyörimään. Keskeneräiset työt ainoastaan kuormittavat. Varmistin Tinttanalta, olisiko hän suotuisalla mielellä applikaation suhteen ja lapsi näytti vihreää valoa - tai violettia. Hain silityslaudan komerosta, kaivoin tukikankaat sun muut esille ja ylitin itseni. Aamulla kuulen tuomion, mutta nyt se kangas on käytetty ja oloni suorastaan kepeä.

Palmusunnuntain rytmimunat

Yllätysmunat - nuo valoisan ja uutta elämää lupaavan pääsiäisen mustat pisteet. Pakolliset, ihanat, turhat muovimunat. Palmusunnuntaina se ihan viimeistään alkaa. Yllätykset ovat olleet toistaiseksi keskivertoa parempia tänä vuonna: avaimenperiä ja magneetteja pidetyillä hahmoilla sekä yksi Bonnie-Poni, joka pääsi heti leikkiin. Nykyään ne muovimunat vain eivät edes aukea kokonaan, niin että niistä voisi helposti rakentaa. 

Tinttana on jo muutaman päivän mietiskellyt ja kysellyt rytmimunia. Asia juohtui mieleen pelatessamme laiva-on-lastattua soittimilla. Muskarissakin on ollut tapana kaivaa rytmimunat esille kanalaulujen kera näin pääsiäisen aikaan. En kuitenkaan halua ottaa sitä riskiä, että herneet ja pipanat leviävät sitten pitkin mattoja ja kaapintaustoja, kun muna aukeaa. Parasta siis huovuttaa. 

Yllätysmunan hylsyjä, rahisevaa täytettä (esim. kuivia herneitä tai papuja, riisiä, hamahelmiä, tinapaperimyttyjä tai vaikka kiviä), karstavillaa, lämmintä vettä ja saippuaa sekä pienet kädet. Erilaiset täytteet pitävät tietysti erilaista ääntä. Tällä kertaa osui ensimmäisenä kaapista käteeni kuivia mungpapuja ja herneitä. 

Täytteet munaan, villaa ympärille ja sitten huovutetaan saippuaveden avulla. Kun aikuinen auttaa alkuun, saa kolmevuotiaskin onnistumisen kokemuksen omin käsin tekemisestä. Lopuksi huopuneen saippuaisen munan voi huuhdella lämpimällä ja sitten kylmällä vedellä. 

Ihan eivät ehtineet munat kuivua loppuun, kun piti päästä jo testaamaan.

Flunssapäivä

Olen selvinnyt kuluvan talven ihmeen helpolla; orastavat flunssat ovat sulaneet pois omia aikojaan. Olen pyrkinyt noudattamaan tiukasti lepo-oppia ja jäänyt kotiin heti, kun hengitystiehyet ovat antaneet ensimmäiset merkit ärtymisestä. Tänään olin jo aamulla lähdössä koululle, missä olisin voinut edistää ainakin kolmea projektia, jotka huutavat huomiotani (eilen yritin nukkua päiväunet, mutta inspiraatio iski härskisti suoraan ytimeen ja oli pakko nousta piirtämään kaavoja ja ompelemaan mallikappaletta, mutta siihen palannen joskus myöhemmin). Pakkasraja tuli kuitenkin vastaan pyöräilyn ja hengittämisen yhdistämisen suhteen ja koska tässä vaiheessa talvea olen totaalisen tympääntynyt kävelemiseen ja bussissa nököttämiseen, jäin kotiin. 

Viime viikolla sain valmiiksi ystäväperheeni omakotitalon verhokapat ja siitä inspiroituneena hain Eurokankaan muuttomyynnistä palan myös meidän keittiömme ikkunaan. Jos jää flunssan takia kotiin, on tavallaan sairaslomalla eikä ole velvoitetta tehdä töitä. Saatoin siis erinomaisen hyvillä mielin käyttää aamupäivän kevään houkutteluun. 

Koska verhokangas ei maksanut juuri mitään, ostin sitä reilusti. Keittiömme tekstiilinkäyttö on varsin rajoittunutta: ei ole käyttöä istuintyynyille, ei pöytäliinoille, patakäsineet ovat niin vakiintuneessa käytössä, ettei uusille ole tarvetta ja pannunalusia on enemmän kuin pannuja. Joten en sitten keksinyt muuta kuin hedelmäkorin. Edellinen tekeleeni oli jo lähtökohtaisesti sellainen rumuuden tiivistymä, että vesilinnut voivat olla tyytyväisiä talviunillaan ja pysyä poissa heittelypiiristäni. 

Vinkkejä ommeltuja kangaskoreja varten on internetissä useita, minä tarkistin ohjeet Nauravalta Napilta ja hyvin toimi. Erityiskiitos huomautuksille, että kangas kannattaa silittää ennen ompelua ja että tukikankaiden kanssa ei kannata oikoa. Itse laitoin vahvahkoa silitettävää liimatukikangasta sekä vuoreen että miehustaan. Omat kankaani olivat sikäli jämptejä jo lähtökohtaisesti, että kevyempikin tuki - tai tuki vain toiseen kankaaseen - olisi ehkä riittänyt, mutta ompahan ryhdikkämpi kori näin. 

Koti kiittää flunssapäivästä.

Punaiset paidat

Se oli hyvä paita. Löysin sen ensimmäisen oman asuntoni siivouskomeron yläkaapista. Kaksi tai kolme muovipussillista kirpputorille menossa olleita vaatteita. Olivat vain jääneet matkalle. En ole varma, kenen ne olivat. Ehkä pois muuttaneen kämppikseni, ehkä hänen edellisen kämppiksensä eli minun edeltäjäni siinä asunnossa. Siihen aikaan, kun minä muutin sinne, siellä asui vähän aikaa iloisesti vaihteleva kokoonpano etnologian opiskelijoita. Taisimme olla jo kaikki ehtineet aloittaa opiskelijoina Helassa, yhdistyneessä historian ja etnologian laitoksessa, ja vaikka muutoksen särmät vielä säteilivät ehkä jossain, asui siinä Väinönkadun kaksiossa ystävyyden, yhteistyön ja keskinäisen avunannon henki.

Se ja sama. Ei niitä kasseja kukaan kaivannut. Minä vain kaipasin vähän lisää hyllyä. Vein varmaan muut vaatteet lopulta tosiaan kirpputorille omien tavaroideni seassa. Mutta sen raidallisen paidan pesin ja otin käyttöön. En löydä kuvistani todisteita siitä, missä kaikkialla olen tuota paitaa pitänyt - paitsi Tukholmassa syksyllä 2007 ja Budapestissa keväällä 2012 - koska en tietenkään esiinny niin usein itse ottamissani kuvissa. Tiedän vain, että käytin sitä jatkuvasti. Puolisoni muistaa sen "merimieshenkisenä". Hänen paitansa löydän kuvista kyllä. 

Tuo viininpunainen miellyttävää, laadukasta, jämäkkää kangasta oleva kauluspaita. Suosikkini punaisten kauluspaitojen joukossa. Ja se toinen, lyhythihainen, jonka pintastruktuuri oli kiinnostava jo silloin joskus. Kevyt kesäpaita. Napitus ehkä vain vähän matkaa kauluksesta? Minullakin oli yksi punainen kauluspaita - tajusin naurettavan yhtäläisyyden vasta, kun olin jo tuonut paidan kaupasta kotiin. Ostin sen uudesta Anttilasta. Se oli yllättävän painavaa joustoneulosta, mutta kuitenkin mukava päällä. Ja ennen kaikkea se ei maksanut melkein mitään. Kun lopetin Tinttanan imettämisen ja kaivoin vanhat puseroni komerosta, tajusin kyseisen yksilön olevan itseasiassa hyvin kulunut ja hyvin nukkaantunut. Poistoon.

Emme muuten olleet ainoat historian opiskelijat punaisissa paidoissa. Kuvakansioihin on tallentunut erilaisia kirkkaan-, tumman- ja viininpunaisia paitoja ja puseroita monien tovereiden päällä noina vuosina. Noina vuosina, kun selfiet olivat vielä noloja, mutta kotiviini juotavaa.  

Tämä kassi ei mene myyntiin. Tämä on minun ja käytän sitä koko ensi kesän. 

Käsityöläisen joulu

Tämän voinee sanoa olevan ensimmäinen jouluni käsityöläisenä. Opinnot haittaavat vielä työntekoa siinä määrin, että huomasin varsin pian marraskuun loppuessa olevani valmistautunut jouluun juuri niin huonosti kuin opintojen ohella voi olettaa. Ei se mitään. Jokaisessa päivässä on noin neljätoista tuntia valveillaoloaikaa. Jos tästä käyttää pari-kolme syömiseen, niin jää vielä aika monta. Nyt viikkoa ennen joulua huomaan, että käsien on suorastaan vaikea pysähtyä. Mielen vielä vaikeampi.

Ensimmäisenä viikonloppuna jouluun on kuukausi aikaa. Sunnuntaina räntäsade huuhtelee mustaa Toivolan Pihaa, jonka keskellä ilakoivat joulukuusimetsän valot. Ihmiset eivät ilakoi. Kokenut myyjäkollega käy toteamassa, että tänään sitten vain yritetään pysyä hereillä. Tämän analyysin kuulemme noin puoli tuntia myyntiajan alkamisen jälkeen ja se on täsmällisen oikeassa. Ei se mitään. Jouluun on vielä kuukausi aikaa ja jännäähän tämä joka tapauksessa on. Illalla olen kylmissäni ja väsynyt. Ja sikäli inspiroitunut, että luon uusia tuotteita: Jäte-avainnauhat ja -rannekkeet saavat alkunsa. Jäte. Hah. Voiko sellaisen nimen antaa tuotteelle? Minä päätän voida.

Pari viikkoa myöhemmin tonttulakkipäivä tuntuu tuoneen joulumielen kulkijoihin kaljanteisesta tanteresta huolimatta. Ihmisiä alkaa ostatuttaa. Pihalla vierailee a cappella -kuoro ja joulupukki. Huomaan nauttivani tästä. Saan esiintyä ja nauraa asiakkaiden kanssa. Toisin kuin opetustyössä, kukaan ei v*ttuile esiintymiselleni. Jokaiseen tervehdykseen en tietenkään saa vastausta, mutta tarjottu on annettu. Toistan huopasaippuaesitelmäni uudestaan ja uudestaan. Selitän, että tablettipussissa on tarkoitus säilyttää mobiililaitetta eikä pillereitä. 

Seuraavalla viikolla käyn läpi aiemmin värjäämiäni kankaita ja aloitan uusien pikkupussukoiden ompelun. Valmistan napit uusiin huopataskuihin. Saan käsiini turvalukkoja ja papukaijaklipsejä avainnauhoihin. Edistän omia joululahjojamme. Ompelen ja katson samalla Pikku Kakkosta lapseni kanssa. Solmeilen jätenauhoja ja katson illalla hetken omaa ohjelmaani. Oleskelen kylpyhuoneessa kädet saippuavaahdossa ja päätän, että nämä ovat viimeiset ennen joulua. Sitten saan uuden tilauksen - eivätkä nekään osoittaudu vielä viimeisiksi. Päivisin käyn koululla nautiskelemassa kaikessa rauhassa ryijyjen suunnittelusta. Ja hoidan samalla myyntitapahtumien valmisteluja: pöytäliinat pitää mankeloida, kassa toimittaa seuraavalle ja kyydit tavaroille järjestää. Näyttöön liittyvää keskeneräistä portfoliota en ehdi edistää, vaikka arvioijilta jo etukäteen saamani hyvä palaute motivoi.

Joku kysyy, mitä aion tehdä jouluna. Vastaan, että makaan varmaan kuumeessa. Ei se mitään. Jouluun on vielä yli viikko. Lopulta kyse on kuitenkin vain tasapainosta. Ehdin kävellä lumipyrystä nautiskellen neljä kilometriä koulusta kotiin ja tehdä Tinttanan kanssa lumitöitä. Vapaana lauantaina ehdin mukaan lähisuvun piirakkatalkoisiin ja huomaan, että kakkaroiden ajelu on itse asiassa aika mukavaa ja kevyttä puuhaa levottomille käsille. Seisomatyökään ei tunnu enää missään sen jälkeen, kun ompelupöytäni sähkömekanismi alkoi temppuilla ja aloin ommella seisten. Ehdin tavata vanhoja ystäviä sekä siiderin että saunan merkeissä. Olen paikalla, kun lapseni monen kuukauden takapakin jälkeen voittaa uppoamisen pelkonsa ja lähtee jälleen hyppimään ja uimaan itse ilman kelluttavaa vyötä. Vietän Puolisoni kanssa kymmenvuotisvuosipäivää asianmukaisesti elokuvaensi-illassa ja uudessa ravintolassa.

Ennen nukkumaan menoa Tinttana kysyy vielä, että Äiti, leikittäisiinkö Toivolan Pihaa. Ehkä huomenna. Ensi viikolla en leiki. Ensi viikolla olen paikalla, hymyilen, nautin, hytisen, jaan ostamisen ja antamisen iloa kohtuullista maksua vastaan. Tiistaina menen kuitenkin Tinttanan kanssa katsomaan kaupungin jouluikkunat, kampaajalle ja ehkä syömään. Ne noin neljätoista tuntia päivässä pitää vain jakaa tarkasti. Tammikuuhun on enää kaksi viikkoa, sitten hiljenee. Seuraavaan jouluun osaan valmistautua jo paremmin. Ehkä.