En näe aikaa suorana. Sen enempää kuin kehänäkään. Vaikka aikajanojen ja -suorien laatiminen ja tutkiminen on kiehtovaa ja hauskaa, eivät ne koskaan voi kuvata todellisuutta sen paremmin kuin tasoon litistetty maailmankarttakaan.
Kun seison katse taaksepäin ja selkä menosuuntaan, näen ajan levittäytyvän valtavana kupruilevana mattona yli kaiken ihmisen asuttaman maa-alan. Aikamatto on hyvin repaleinen, sumea. Kukaan ei koskaan voi nähdä kaikkea. Kukaan voi koskaan nähdä vain pieniä pisteitä.
Aika tihentyy siellä, missä tapahtumat ovat pyörineet nopeaan. Maaseudulla on tasaisempaa. Jokaista kurttua asuttavat ihmiset ovat varman tietoisia siitä, kuinka kehitys on huipussaan, kuinka moderneja he ovat. Kuinka kaikki on paremmin - ja huonommin - kuin ennen. Jokainen on itsessään erityinen. Oman aikansa vanki.
Vaan jokaisen kurtun reunalla kaakattaa ryhmä kanoja, jotka nokkivat tuhat vuotta vanhoja jyviä, matoja, kasvien rippeitä. Jokaisen kanaryhmän keskellä kiekuu Kukko, huutaa kurtuista välittämättä omaa kieuntaansa jokaisen auringon noustessa samaan aikaan. Kiekuu välittämättä nuotioista, painokoneista, panssarivaunuista. Kiekuu ilman mustekynää, monitoimikonetta, multimediaa. Kunhan vain järjestys säilyy. Kunhan parvi pysyy ruodussa. Kiekuu, ettei kukaan pääsisi kukkoilemaan, paitsi Kukko itse. Kiekuu joskus pitkin päivää, pitkin yötä. Tekee vain Kukon työtä. Minkä se luonteelleen voi. Ei sillä ole kelloa, sillä on vain ikiaikainen luonto ja komea ääni.
***
Uuden tuotteen proton fiilistelyä.
Viikon päästä lauantaina tulevat Toivolan Vanhan Pihan Hansa-pihalle myyntiin uudet keskiaikaiset kännykkäpussit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti